Ei viipynyt kauvan ennenkuin haukka laskeutui alas rikkirevitty lintu mukanaan ja palasi istumaan värisevin siivin herransa metsästyskintaalle.
Tällä tavalla saavutti Julianus lennossa haikaran, haarahaukan, variksen ja korppikotkan. Jahtitorvella soittaen seurasi hän mielellään koiria, jotka juoksivat pitkin kukkuloiden rinteitä, hyppivät ojien ylitse ja tunkeutuivat metsään. Kun hirvi alkoi vaikeroida koirain puremien tuottamista tuskista, löi hän sen reippaasti kuoliaaksi; sitten nautti hän nähdessään sitä raivoa, millä verikoirat kävivät sen kimppuun ja repivät sen vielä lämpimänä palasiksi.
Sumuisina päivinä lähti hän suomaille vaanimaan hanhia, saukkoja ja sorsanpoikia.
Aamun valjetessa odotti häntä kolme asemiestä hänen porttinsa edustalla; turhaan linnan vanha munkki nojautuen ulos ikkunastaan pyysi häntä palaamaan; Julianusta ei mikään pidättänyt. Hän lähti polttavassa auringon paahteessa, sateessa, myrskyssä; hän joi kädestään lähdevettä, söi samoillessaan metsän hedelmiä, ja jos hän oli väsynyt, lepäsi hän tammen alla. Hän palasi kotiin keskellä yötä verisenä ja likaisena, okaita hiuksissa ja tuoden mukanaan villipetojen tuoksun. Hän tuli niiden kaltaiseksi. Kun hänen äitinsä suuteli häntä, otti hän kylmästi vastaan hänen syleilynsä ja näytti siltä kuin olisi hän ajatellut syvällisiä asioita.
Hän tappoi karhuja veitsellään, härkiä kirveellään, villisikoja heittokeihäillä, ja kerran kun hänellä ei enää ollut muuta asetta kuin keppi, puolusti hän itseään sillä susia vastaan, jotka jyrsivät ruumiita erään hirttopaikan luona.
Eräänä talvipäivänä lähti hän matkalle ennen päivän nousua, hyvin varustettuna, jousi olalla ja viini satulassa.
Hänen tanskalainen ratsunsa, astuen tasaisessa tahdissa kahden mäyräkoiran seuraamana, tömisteli maata kavioillaan.
Jääriite tarttui hänen vaippaansa, ankara pohjoistuuli puhalsi.
Osa taivaanrantaa kirkastui, ja hämärässä valossa näki hän kaniinien hyppivän pesänsä laidalla. Mäyräkoirat hyökkäsivät heti niiden kimppuun ja pian olivat ne repineet useita niistä. Sitten saapui hän metsään. Kylmästä kankea teiri nukkui oksalla, pää piilossa siiven alla. Julianus löi siltä jalat poikki miekallaan, jätti sen siihen ja jatkoi matkaansa.
Kolme tuntia matkustettuaan saapui hän korkean vuoren huipulle. Sieltä näytti taivas melkein mustalta. Hänen edessään oli pitkän muurin kaltainen kalliorinne, joka vietti jyrkästi syvään rotkoon; ja kallion äärimmäisellä kielellä kaksi villiä pukkia katseli syvyyteen.