Sen sitkeähenkisyys kiusasi lasta. Hän rupesi kuristamaan sitä, ja linnun kouristukset saivat hänen sydämensä sykkimään, herättivät hänessä hurjaa, raakaa nautintoa. Kun se vihdoin heitti henkensä, tunsi poika omituista voimattomuutta.
Illallista syödessä selitti isä, että poika oli jo siinä iässä, että hänen pitäisi oppia metsästämään, ja hän meni hakemaan vanhan vihon, joka sisälsi kysymysten ja vastausten muodossa kaikki metsästyksen salaisuudet. Opettaja neuvoi oppilastaan harjoittamaan koiria ja kesyttämään haukkoja, virittämään ansoja; kuinka saattoi eroittaa hirven sen jätteistä, ketun sen jäljistä, suden sen kuopista, keinon löytää niiden tiet, millä tavalla niitä ahdistella, missä niiden suojapaikat tavallisesti ovat ja mitkä ovat suotuisimmat tuulet. Vielä hän antoi oppilaalleen luettelon eläinten huutotavoista ja osotti mikä osa saaliista oli annettava koirille.
Kun Julianus osasi luetella ulkoa kaikki nuo asiat, lahjotti isä hänelle koiratarhan.
Ensiksikin kuului siihen 24 berberiläistä vinttikoiraa, jotka olivat nopsempia kuin gasellit, mutta kiivaita raivostumaan; sitten 17 paria bretagnelaisia koiria, valkea- ja punatäpläisiä, horjumattomia urhoollisuudessaan, vahvarintaisia ja kovia ulvomaan. Ahdistamaan villisikoja ja etsimään eläinten vaarallisia piilopaikkoja sai hän 40 verikoiraa, karvaisia kuin kontiot.
Tartasolaisten kahlekoirien, jotka olivat aasin korkuisia, tulen värisiä, leveäselkäisiä ja suorakoipisia, oli määrä ahdistaa bisonihärkiä. Viiriäiskoirien mustat karvat kiilsivät kuin satiini; sitä paitsi oli laumassa koiria, joiden haukunta muistutti laulua. Sivupihalla ulvoi kahleita puistaen ja silmiä muljautellen kahdeksan alanilaista verikoiraa, hirvittäviä eläimiä, jotka repivät vihamieheltä vatsan, eivätkä peljänneet edes jalopeuroja.
Kaikki söivät komeasti juustoleipää, joivat kivipurtiloista, ja kaikilla oli sointuvat nimet. Haukkapiha vei ehkä vielä voiton koiratarhasta; linnanherra oli rikkauksillaan hankkinut itselleen petolintuja Kaukasiasta, sinihaukkoja Babyloniasta, korppikotkia Saksanmaalta ja leivohaukkoja, jotka olivat pyydystetyt kallioilta, kylmien merten rannoilta, etäisistä maista. Ne asuivat olkipeitteisessä vajassa, missä ne olivat kiinnitettyinä riviin orrelle; edessään oli niillä kenttä, jonne ne päästettiin toisinaan oikomaan jäseniään.
Kaniininsatimia, onkikoukkuja, ketunloukkuja ja kaikenlaisia pyydysneuvoja valmistettiin talossa.
Usein vietiin lintukoirat kentälle, missä ne opetettuina pysähtyivät alalleen. Silloin metsämiehet lähestyivät niitä hiipien ja levittivät varovaisesti niiden vankkojen ruumiiden ylitse suunnattoman suuren verkon. Käskystä rupesivat koirat haukkumaan, viiriäiset lensivät hajalle, ja naiset, joita oli kutsuttu lähiseuduilta puolisoineen, lapsineen ja palvelijattarineen, kiiruhtivat esiin ja saivat linnut helposti käsin kiinni.
Toisen kerran taas karkotettiin rummun pärinällä jänikset ulos pesistään. Ketut putoilivat niitä varten kaivettuihin kuoppiin, ja ansan laukeava jänne kävi kiinni suden jalkaan.
Mutta Julianus halveksi tällaisia metsästystapoja; hän metsästi mieluimmin hevosineen ja haukkoineen kaukana ihmisasunnoista. Melkein aina oli hänellä mukanaan suuri skyyttalainen haukka, valkea kuin lumi. Sillä oli höyhentöyhtö päässä ja kultakulkuset helisivät sen sinisissä jaloissa. Se istui jäykkänä herransa käsivarrella hevosen laskiessa täyttä laukkaa ja maisemien ympärillä vaihdellessa. Julianus hellittäen juoksunuoraa päästi sen äkkiä irti; haukka kohosi rohkeasti suoraan ilmaan kuin nuoli ja kohta nähtiin ilmassa kahden erilaisen täplän kaareilevan, käyvän yhteen ja katoavan sinisiin korkeuksiin.