Usein pani linnanherra toimeen juhlia vanhoille asetovereilleen. Juoden muistelivat he sotiaan, muurinmurtajilla suunnattuja rynnäkköjään linnoituksia vastaan ja lukuisia haavojaan. Julianus kuunteli heitä ihastuksesta huudahdellen; silloin ei hänen isänsä epäillyt, ettei hänestä kerran tulisi valloittaja. Mutta illalla messusta tullessaan, kun Julianus kulki köyhien anojien ohitse, tyhjensi hän heille kukkaronsa sellaisella kainolla hienotunteisuudella, että hänen äidissään syntyi varma toivo nähdä hänet kerran arkkipiispana.
Hänen paikkansa kappelissa oli vanhempiensa vieressä; ja olivatpa jumalanpalvelukset kuinka pitkiä tahansa, koko ajan seisoi hän polvillaan rukousjakkarallaan, lakki maassa ja kädet ristissä.
Eräänä päivänä huomasi hän messun aikana kohottaessaan päätään pienen valkean hiiren, joka hiipi esiin seinässä olevasta reiästä. Se hyppäsi alttarin ensimäiselle portaalle, ja tehtyään pari kolme kierrosta oikealle ja vasemmalle, pakeni se samaan suuntaan, mistä oli tullutkin. Seuraavana sunnuntaina se ajatus, että hän voisi nähdä sen uudelleen, häiritsi häntä. Se palasi; ja joka sunnuntai odotti hän sitä, se vaivasi häntä, hän rupesi vihaamaan sitä ja päätti tappaa sen.
Suljettuaan siis oven ja siroteltuaan leivoksenpalasia portaille asettui hän reiän eteen, keppi kädessään.
Pitkän ajan kuluttua tuli näkyviin punainen turpa, sitten itse hiiri.
Hän löi keveästi ja hämmästyi, kun huomasi, ettei tämä pieni ruumis enää liikkunut.
Veripisara tahrasi kiveä. Hän pyyhki sen pois nopeasti hihallaan, heitti hiiren ulos, eikä puhunut asiasta mitään kenellekään.
Kaikellaiset linnunpojat nokkivat siemeniä puutarhassa. Hän keksi panna herneitä onttoon ruo'onkorteen. Kun hän kuuli viserrystä eräästä puusta, lähestyi hän sitä hiljaa, sitten kohotti hän ruo'on, pullisti poskensa ja lintusia putoili hänen hartioilleen niin runsaasti, ettei hän voinut olla nauramatta, onnellisena kepposestaan. Eräänä aamuna, kun hän palasi linnanpihan kautta, näki hän vallituksen harjalla suuren kyyhkysen, joka pöyhisteli auringossa. Julianus pysähtyi katselemaan sitä, ja koska muuri oli tältä kohdalta rikkoutunut, sai hän käsiinsä kiven sirpaleen. Hän heitti sen, ja se osui lintuun, joka putosi vallilta linnanhautaan.
Hän syöksyi sinne alas repien itseään pensaikossa ja haeskellen joka paikasta, ketterämpänä kuin nuori koira.
Kyyhkynen, murtunein siivin, värisi kuusaman oksilla.