— Oi, hän on puhjennut kukka. Olivier hymyili ilosta. Hän kysyi vielä:
— Onko hän kovasti surrut?
— Kylläpä, kovasti, mutta tehän tiedätte, 18-vuotisen suru ei kestä kauan.
Hiukan vaiettuaan jatkoi Guilleroy:
— Mihinkä menemme syömään päivällistä, rakkaani? Minun tarvitsee taas hiukan poistaa maalaiskömpelyyttäni, minun pitää saada kuulla hälinää ja nähdä liikettä.
— Tähän vuoden aikaan tuntuu minusta, että lähettiläiden kahvila on itsestään määrätty paikka.
Ja he menivät kulkien käsikoukussa Champs-Élyséelle päin. Guilleroy kuohuksissa pääkaupunkiin palaavan ja ikäänkuin uudestaan eloon heräävän parisilaisen tapaan josta koko kaupunki poissaolon jälkeen näyttää nuortuneelta, täynnä mahdollisia yllätyksiä, tiedusteli maalarilta tuhansia yksityisseikkoja, mitä oli tehty, mitä oli sanottu, ja Olivier, annettuaan epämääräisiä vastauksia, joissa kuvastui hänen koko yksinäisyytensä ikävä, puhui Roncièresestä, koetti siepata tästä miehestä, koota hänen ympäriltään tuota jotakin melkein aineellista, jota jättävät meihin juuri tapaamamme ihmiset, sitä hienoa, olennosta haihtuvaa ainesta, jonka vie mukanansa heidän jättäessään, jonka säilyttää itsessään muutamia tunteja ja joka sitten hälvenee uudestaan ilmaan.
Kesäillan raskas taivas lepäsi kaupungin ja suuren puistokadun yllä, jonka lehdistöissä alkoi värähdellä ulkoilmakonserttien kevyet säveleet. Molemmat miehet olivat istuutuneet lähettiläiden kahvilan parvekkeelle ja katselivat alapuolella olevia, vielä tyhjiä penkkejä ja tuoleja, jotka ulottuivat aitauksesta aina pieneen teatteriin saakka, jossa laulajattaret sähkölamppujen ja päivän sekoittuneessa valossa mahtavasti näyttelivät loisteliaita pukujaan ja ihonsa ruusunväristä hipiää. Rasvan, kastikkeiden, ja lämpimien ruokien hajut lehahtelivat tuskin huomattavissa tuulen hengähdyksissä, joita lähettelivät toisilleen kastanjat, ja kun joku nainen hännystakkiin puetun herran seurassa meni ohi, hakien varattua paikkaa, levitti hän tielleen vaatteistaan ja ruumiistaan päihdyttävää ja viileätä tuoksua.
Guilleroy mutisi säteilevänä:
— Olen mieluummin täällä kuin siellä.