— Ah, rakas ystävä, kuinka olen onnellinen tavatessani teidät!
Toinen näytti myöskin hyvin tyytyväiseltä, tyytyväiseltä varsinkin siihen, että oli saanut palata Parisiin, sillä tuo 3-viikkoinen oleskelu Normandiessa ei ollut tuntunut hauskalta.
Molemmat miehet istuutuivat kahden istuttavalle sohvalle ateljeen nurkkaan, itämaalaisesta kankaasta tehdyn katoksen alle, ja uudestaan tarttuen toistensa käsiin he puristivat niitä heltyneen näköisinä uudelleen.
— Ja mitenkä voi kreivitär? kysyi Bertin.
— Oh, eipä juuri hyvin. Häneen tapaus koski kovasti, hyvin kovasti ja masensi vallan hänen mielensä, hän toipuu kovin hitaasti. Tunnustanpa, että hän tekee minut hiukan huolestuneeksi.
— Mutta miksei hän palaa kaupunkiin?
— En tiedä ollenkaan. Minun on ollut aivan mahdotonta saada häntä tulemaan tänne.
— Mitä hän tekee kaiket päivät?
— Jumalani, hän itkee, hän ajattelee äitiänsä. Ei se ole hyvä hänelle. Tahtoisin niin mielelläni, että hän vaihtaisi ilmanalaa, että hän jättäisi tuon paikan, missä se on tapahtunut, tehän ymmärrätte?
— Ja Annette?