Hyvästi, palatkaa hyvin pian. Kärsin liian paljon ollessani kaukana teistä.
Olivier".
Roncières, elokuun 8 päivänä.
"Ystäväni, olen sairas, ja niin väsynyt, ettette ollenkaan tule tuntemaan minua. Luulenpa liiaksi itkeneeni. Minun täytyy hiukan levätä ennen sinne tuloani, sillä en tahdo uudestaan näyttäytyä teille sellaisena kuin olen. Mieheni lähtee Parisiin ylihuomenna ja tuo teille uutisia meistä. Hän toivoo saavansa viedä teidät syömään päivällistä kanssansa johonkin ja käskee minun pyytää teitä odottamaan häntä kello 7 tienoilla.
Mitä minuun tulee, niin heti kun tunnen itseni vähän paremmaksi, heti kun minulla ei enää ole tätä haudasta kaivetun ilmettä kasvoillani, joka peloittaa minua itseänikin, tulen palaamaan luoksenne. Minulla ei ole maailmassa muita kuin Annette ja te, minulla myöskään, ja minä tahdon tarjota kummallekin teistä kaikki mitä voin antaa, riistämättä mitään toiselta.
Minä tarjoan teille silmäni, jotka ovat niin paljon itkeneet, suudeltaviksi.
Anne."
Saadessaan tämän kirjeen, joka ilmoitti paluun lykätyksi vielä tuonnemmaksi, Olivier Bertinin oli vaikea hillitä haluansa ottaa ajuri, ajaa asemalle ja matkustaa Roncièresiin; sitten, ajatellessaan että herra de Guilleroy palaisi huomenna, hän malttoi mielensä ja alkoi toivoa aviomiehen saapumista melkein yhtä kärsimättömästi, kuin jos hän olisi odottanut itse vaimoa.
Ei koskaan hän ollut pitänyt herra de Guilleroysta niin paljon kuin noina 24 tuntina.
Nähdessään hänen astuvan huoneeseen, taiteilija syöksyi kreivin luo ojennetuin käsin, huudahtaen: