Tuosta hetkestä alkaen itken aamusta iltaan ja se auttaa minua. Lopulta tulisi varmaa hulluksi tai kuolisi, jollei voisi itkeä. Olen myöskin hyvin yksinäni. Mieheni on kiertelemässä ympäristössä ja tahdoin mielelläni, että hän ottaisi mukaansa Annetten vähän virkistääkseen ja lohduttaakseen häntä. He kulkevat vaunuissa tai ratsain 8 tai 10 peninkulmaa Roncièrestä ja Annette palaa luokseni ruusunpunaisena nuoruudestaan, surustaan huolimatta, ja silmät eloa säkenöivinä tämän maaseudun raikkaan ilman ja liikunnan elähdyttäminä. Kuinka kaunista onkaan elää tuossa iässä! Arvelen että tulemme jäämään tänne vielä pariksi taikka kolmeksi viikoksi; sitten huolimatta elokuusta palaamme Parisiin syystä, jonka tiedätte.

Lähetän teille kaikki, mitä sydämestäni on jäljellä

Ani."

Parisi, elokuun 4 p.

"En kestä enää, rakas ystävättäreni; teidän täytyy palata, sillä minulle tulee varmasti tapahtumaan jotakin. Kysyn itseltäni enkö ole sairas, sillä niin olen kyllästynyt kaikkeen mitä jo pitkän aikaa olen tehnyt jonkinmoisella mielihyvällä taikka ainakin välinpitämättömällä alistuvaisuudella. Ensiksi, on niin kuuma Parisissa, että jokainen yö muodostuu 8 tai 9 tuntiseksi turkkilaiseksi kylvyksi. Nousen vuoteeltani tämän saunassa nautitun unen perin uuvuttamana, ja kävelen tunnin taikka pari valkean kankaan edessä, aikoen piirustaa siihen jotakin. Mutta minulla ei ole enää mitään päässäni, ei mitään silmissäni, ei mitään kädessäni. Minä en ole enää maalari. Tämä hyödytön ponnistelu päästä työhön käsiksi on katkeroittavaa. Hankin malleja, asetan ne paikoilleen ja kun he esittävät minulle asentoja, liikkeitä, ilmeitä, joita olen jo kyllästymiseen asti maalannut, käsken heidän taas pukeutua ja mennä ulos. Totisesti, en voi nähdä enää mitään uutta, ja minä kärsin siitä aivan kuin tulisin sokeaksi. Mitä tämä on? Silmän vai aivojenko väsymistä, taiteilijakyvyn ehtymystäkö vai näköhermon uupumusta? Kuka sen tietää! Minusta tuntuu, että olen lakannut pääsemästä selville siitä pienestä tutkimattoman alasta, jota minun on sallittu katsella. Minä en huomaa muuta kuin sen, mitä kaikki ihmiset tuntevat, minä teen vain sitä, mitä huonot maalarit ovat tehneet; minulla ei ole enää muuta kuin moukan näkemis- ja huomaamiskyky.

Ennen aikaan, eikä siitä ole vielä kauankaan, uusien aiheiden luku näytti minusta rajattomalta, ja minulla oli niiden ilmaisemiseksi niin paljon keinoja, että valitsemisen pula teki minut epäröiväksi. Ja nyt yhtäkkiä aavistettujen aiheiden maailma on tyhjentynyt, niiden etsiminen on tullut heikoksi ja hedelmättömäksi. Ohi kulkevat ihmiset ovat minulle merkityksettömiä; minä en enää löydä jokaisesta ihmisolennosta sitä luonnetta ja sitä vivahdusta, jota ennen niin mielelläni eroittelin ja tein nähtäväksi. Mutta luulen kuitenkin, että voisin tehdä tyttärestänne hyvin sievän muotokuvan. Olisikohan tämä sen vuoksi, että hän niin kovin on teidän näköisenne, että sekoitan teidät ajatuksissani? Niin, ehkä.

Siis, turhaan ponnisteltuani kaikin voimin tehdäkseni luonnoksen miehestä taikka naisesta, jotka eivät olisi kaikkien tuttujen mallien näköisiä, päätän lähteä johonkin aamiaiselle, sillä minulla ei ole enää rohkeutta istua yksin ruokasalissani. Malesherbesin bulevardi näyttää kuolleeseen kaupunkiin ahdetulta metsätieltä. Kaikki talot haiskahtavat tyhjältä. Ajotiellä kastelijat ruiskuttavat valkeita vesisuihkuja, jotka pärskähtäen irroittavat puisesta katupeitteestä loan, josta huokuu kastellun tervan ja pestyn tallin höyry; ja tuolla pitkällä matkalla Monceaun puistosta Saint-Augustiniin näkee vain 5 tai 6 mustaa hahmoa, vaatimattomia ohikulkijoita, tavaran kuljettajia tai palvelijoita. Vaahteroiden varjo levittää puidenjuurille, polttavan kuumalle jalkakäytävälle omituisen läikän, jonka luulisi olevan nestettä, kuin levitettyä vettä, joka kuivuu. Oksien, lehtien ja niiden harmaiden ääriviivojen liikkumattomuus asfaltilla osoittaa auringon kuumasti paahtaman kaupungin väsymystä, joka torkkuilee ja hikoilee, tuo viheliäinen, ja purkaa likaviemärien, kellarien ja keittiöiden aukoista kokonaisia löyhkääviä puroja, joissa virtailee kadun saasta. Silloin minä ajattelen kesäaamuja teidän lehdikössänne, joka on täynnä pieniä luonnonkukkia, jotka antavat ilmalle hunajan maun. Sitten astun jo iljettävän tunteen vallassa ravintolaan, jossa syövät alakuloisen näköisinä kaljupäiset ja isovatsaiset miehet liivit puoliavoimina ja märkä otsa kiiltävänä. Kaikilla ravintoaineillakin täällä on kuuma, meluuni, joka sulaa lasikuvussa, pehmeä leipä, veteläksi käynyt filée, uudestaan keitetyt kasvikset, poreileva juusto ja ennenaikojaan kypsytetyt hedelmät. Ja lähden ulos, minua pyrkii oksennuttamaan, palaan kotiini ja koetan nukkua hiukan aina päivälliseen saakka, jonka syön klubissa.

Tapaan aina uudestaan Adelmansin, Maldantin, Rocdianen, Landan ja paljon toisia, jotka ikävystyttävät minua yhtä paljon kuin posetiivit. Jokaisella heistä on oma säveleensä, joita olen kuullut jo 15 vuotta, ja he soittelevat niitä kaikki yhdessä joka ilta tässä klubissa, jonka pitäisi olla paikka, johon mennään huvittelemaan. Minun olisi todellakin vaihdettava sukupolvea, sillä silmäni, korvani ja mieleni ovat tähän kyllästyneet. Nuo miehet ne tekevät aina vain valloituksia. He kerskailevat niistä ja onnittelevat toisiansa niiden johdosta.

Haukoiteltuani yhtä monta kertaa kuin on minuuttia 8-12 välillä, menen nukkumaan ja riisuudun ajatellen, että täytyy taas alkaa huomenna.

Niin, rakas ystävättäreni, olen siinä iässä, jolloin vanhanpojan elämä tulee sietämättömäksi, koska ei ole mitään uutta minulle auringon alla. Naimattoman miehen täytyy olla nuori, innostunut johonkin, hänen pitää haluta jotakin. Kun ei ole mitään enää näistä ominaisuuksista, niin käy vaaralliseksi pysyä naimattomana. Jumalani, kuinka minä rakastin vapauttani ennen aikaan, ennenkuin rakastin teitä enemmän kuin sitä! Kuinka se nyt taakkana painaa minua! vapaus vanhalle naimattomalle miehelle niinkuin minulle, on pelkkää tyhjyyttä, tyhjyyttä kaikkialla, se on kuoleman tie, jossa ei ole mitään, mikä estää näkemästä sen loppua, se on yhä tuo sama tekemäni kysymys: Mitä minun on tehtävä? ketä voin minä mennä tervehtimään, jotten olisi yksin? Ja minä menen toverin luo, toisesta kädenpuristuksesta toiseen, kerjäten vähän ystävyyttä. Minä kokoan siitä vain muruja, jotka eivät muodosta palaakaan — te, te olette minulla, rakas ystävättäreni, mutta te ette ole minun. Ehkäpä juuri teistä johtuu se tuska, jota kärsin, sillä juuri tuo halu saada läheisesti seurustella kanssanne, olla luonanne saman katon alla, samojen seinien sisässä, jotka sulkevat meidän elämämme, saada omistaa samat harrastukset, jotka yhdistävät sydämemme, ja juuri tuo tarve omata yhteiset toiveet, yhteiset murheet, huvit, ilot ja surut ja myöskin aineelliset esineet, nepä ne synnyttävät minussa niin suurta huolta. Te olette minun, se on, minä varastan itselleni teistä aika-ajottain. Mutta minä tahtoisin hengittää lakkaamatta samaa ilmaa kuin te hengitätte, jakaa kaikki kanssanne, käyttää ainoastaan esineitä, jotka kuuluisivat meille molemmille, tuntea, että kaikki se, josta elän, on yhtäpaljon teidän kuin minun, lasi, josta juon, tuoli, jolla lepään, leipä, jota syön ja tuli, jolla lämmittelen.