Parisissa, heinäkuun 25 p.
Ystävätär parkani, teidän surunne tuottaa minulle hirveätä tuskaa. Ei ole minullekaan elämä enää ruusunväristä. Teidän lähdöstänne saakka olen ollut mennyttä miestä, hyljättynä, ilman mitään, joka kiinnittäisi mieltäni ja ilman turvapaikkaa. Kaikki minua väsyttää, ikävystyttää ja hermostuttaa. Ajattelen lakkaamatta teitä ja Annetteamme, minä tunnen, että te olette niin kaukana molemmat, kun tarvitsisin niin suuresti teitä läheisyydessäni.
On omituista, kuinka tunnenkin teidän olevan niin kaukana ja kuinka kaipaan teitä. Ette koskaan edes nuoruuteni päivinäkään ole ollut minulle niin kaikkea kuin tällä hetkellä. Jo jonkun aikaa olen ennakolta tuntenut tämän ratkaisevan käänteen tuloa, joka lienee nuortuneen vanhuksen uuden kesän auringonpistos. Se mitä saan kokea, on mielestäni niin omituista, että tahdon kertoa sen teille. Kuvitelkaahan että teidän poistuttuanne en voi enää mennä kävelemään. Ennen aikaan, vieläpä aivan viimeisinä kuukausina kuljeskelin mielelläni aivan yksin katuja, minua huvittivat ihmiset ja asiat, nautin näkemisen riemusta ja minusta oli hauska iloisin askelin mitellä katuja. Kuljin vaan eteenpäin tietämättä minne, kävelläkseni, hengittääkseni, haaveillakseni. Nyt en enää voi. Heti kun menen kadulle, ahdistaa minua tuska aivan kuin sokean pelko, joka on päästänyt koiransa karkuun. Tulen levottomaksi samalla tavalla kuin matkustaja, joka on kadottanut polun jäljet metsästä, ja minun täytyy palata kotiin. Parisi näyttää minusta tyhjältä, hirveän ikävältä, sekoittavalta. Kyselen itsekseni: "Mihinkä aion lähteä?" Ja vastaan itselleni. "En mihinkään, koska menen kävelemään huvikseni". No, niin, en voi, en voi enää kävellä ilman päämäärää. Ainoastaan tuo yksi ajatus, että kuljeskelen kulkeakseni vaan, väsyttää minut aivan uuvuksiin ja saattaa minut menehtymään ikävään. Silloin menen klubiin haihduttamaan surumielisyyttäni.
Ja tiedättekö miksi? Yksinomaan sen vuoksi, että te ette ole enää täällä. Olen varma siitä, että kun tiedän teidän olevan Parisissa, niin ei ole mitään hyödyttömiä kävelyjä, koska on mahdollista tavata teidät ensimmäisellä katukäytävällä. Voin mennä kaikkialle, koska tekin voitte olla kaikkialla. Jollen huomaakaan teitä, niin voinhan ainakin kohdata Annetten, joka on teidän ilmestysmuotonne. Te tuotatte minulle kumpikin toivoa keskellä katuja, toivoa tavata teidät, joko sitten te tulette minua vastaan kaukaa, taikka minä arvaan teidän kulkevan edelläni. Ja silloin kaupunki minusta tulee ihanaksi, ja ne naiset joiden ruumiinmuodot muistuttavat teidän muotoanne, kuohuttavat sydäntäni yhtä paljon kuin koko kadun liike, pitävät huomiotani vireillä, askaroittavat silmiäni, antavat minulle jonkinmoisen halun nähdä teitä.
Te tulette pitämään minua hyvin itsekkäänä, ystävätär parkani, minua, joka puhun näin vanhan kuhertelevan kyyhkysen yksinäisyydestäni, silloin kuin te itkette niin tuskallisia kyyneleitä. Antakaa minulle anteeksi, olen niin tottunut siihen, että hemmottelulla pilaatte minut, että huudan: "Avuksi" kun minulla ei enää ole teitä.
Suutelen jalkojanne, että te säälisitte minua
Olivier."
Roncièressä, heinäkuun 30 p.
"Ystäväni.
Kiitos kirjeestänne. Tarvitsen niin suuresti saada tietää, että te rakastatte minua! Olen elänyt hirvittäviä päiviä. Luulin todellakin, että tuska tappaisi minut vuorostaan. Rintaani oli kasautunut aivan kuin kärsimyksen ruuhka, joka kasvoi lakkaamatta, tukehdutti ja kuristi minua. Lääkäri oli kutsuttu lieventämään hermokohtauksia, joita minulla oli 4 tai 5 kertaa päivässä; hän ruiskutti minuun morfiinia, joka teki minut melkein hulluksi, ja nyt vallitseva kova kuumuus pahensi tilaani, saattoi minut äärimmäiseen kiihtymykseen, joka läheni hourailua. Olen vähän rauhallisempi viime perjantaina purkautuneen ukkosilman jälkeen. Minun täytyy sanoa, että hautajaisista saakka en enää ollenkaan itkenyt, ja sitten rajuilman aikana, jonka lähestyminen oli saattanut minut kuohuksiin, tunsin yhtäkkiä kyynelien alkavan lähteä silmistäni verkalleen, harvalukuisina, pieninä, polttavina. Oi noita ensimäisiä kyyneleitä kuinka ne tuottivat tuskaa! Ne raatelivat minua aivan kuin niillä olisi ollut kynnet ja minun kurkkuni oli niin tiukasti kiristynyt, ettei hengitys kulkenut läpi. Sitten nämä kyyneleet tulivat nopeammiksi, suuremmiksi, haaleammiksi. Ne purkautuivat silmistäni niinkuin lähteestä, ja niitä tuli niin paljon, niin paljon, että nenäliinani niistä aivan kastui, että täytyi ottaa toinen. Ja tuo suuri surun rykelmä tuntui pehmenevän, sulavan, virtaavan ulos silmien kautta.