Heinäkuun 21 p:nä, kello 12.
"Ystävä parkani, olisin lähtenyt kaikesta huolimatta, jollen olisi tottunut pitämään teidän tahtoanne käskynä. Ajattelen teitä eilisestä alkaen ja sydäntä särkevä tuska kalvaa rintaani. Ajattelen, kuinka te äänettöminä matkustatte tänä yönä istuen vastapäätä tytärtänne ja miestänne niukasti valaistussa rautatievaunussa, joka teidät kuljettaa lähemmäksi vainajaa. Minä näen teidät kaikki kolme tuon pienen öljylampun valossa, teidät itkevänä ja Annetten nyyhkivänä. Näen teidän saapuvan asemalle, ajavan tuon kauhean ikävän taipaleen vaunuissa, astuvan linnaan palvelijoiden ympäröimänä, syöksyvän portaissa sitä huonetta kohti, sitä vuodetta kohti, jossa hän lepää, näen teidän luovan ensimäisen katseenne häneen ja painavan suudelman hänen liikkumattomille, laihoille kasvoilleen. Ja minä ajattelen teidän sydäntänne, tuota teidän sydän-parkaanne, josta puolet kuuluu minulle ja joka nyt särkyy, joka nyt niin kovin kärsii, joka tahtoo tukehduttaa teidät ja tuottaa minullekin niin paljon tuskaa tällä hetkellä.
Suutelen teidän kyynelien täyttämiä silmiänne syvästi säälien.
Olivier."
Heinäkuun 24 p., Roncièressä.
"Kirjeenne olisi tehnyt minulle hyvää, ystäväni, jos jokin voisi tehdä minulle hyvää tässä kauheassa minua kohdanneessa onnettomuudessa. Me hautasimme hänet eilen, ja siitä saakka kuin hänen hengetön ruumisparkansa läksi tästä talosta, tuntuu minusta kuin olisin yksin maan päällä. Äitiä rakastetaan melkein sitä tietämättä, sitä tuntematta, sillä se on yhtä luonnollista kuin eläminen; eikä huomata tämän rakkauden juurien koko syvyyttä ennenkuin viimeisen eron hetkellä. Mitään muuta tunnetta ei voi verrata tähän, sillä kaikki muut ovat satunnaisia, ja tämä on synnynnäinen; kaikki muut tulevat meille myöhempien elämäntapahtumien mukana, mutta tämä elää ensimäisestä päivästämme saakka itse veressämme. Ja sitten: ei kadoteta ainoastaan äitiä, vaan hänen mukanansa häviää puoleksi koko meidän lapsuutemme, sillä pikkutyttösen vähäpätöinen elämämme kuuluu yhtä paljon hänelle kuin meille. Hän yksin tunsi sen yhtä hyvin kuin me, hän tiesi joukon kaukaisia, merkityksettömiä ja rakkaita asioita, jotka olivat sydämemme ensimäisten suloisten tunteiden ilmauksia. Hänelle yksin voin vielä sanoa: 'Muistatko, äiti, sen päivän jolloin… Muistatko, äiti, sen porsliininuken, jonka isoäiti oli minulle antanut?' Kuiskaillen me lavertelimme kahdenkesken kauan ja rattoisasti pienistä ja vallattomista muistoista, joita ei kukaan enää tiedä maailmassa, kuin minä. Yksi osa siis minua on kuollut, vanhempi, parempi osa. Olen menettänyt sydänparan, jossa se pikkutyttö, joka ennen olin, eli vielä kokonaisena. Nyt ei kukaan enää tunne sitä, ei kukaan muista enää pikku Anya, hänen lyhyitä hameitansa, hänen nauruansa ja hänen ilmeitänsä.
Ja päivä on tuleva, ehkä se ei ole kovin kaukanakaan, jolloin minä lähden vuorostani jättäen yksin tänne maailmaan rakkaan Annetteni, niinkuin äiti jättää minut nyt. Kuinka tämä kaikki on surullista, kovaa, julmaa! Sitä ei kuitenkaan koskaan ajatella; ei nähdä kuinka kuolema ympäriltämme ottaa jonkun joka hetki, niinkuin se kohta ottaa meidät. Jos sitä nähtäisiin, jos sitä ajateltaisiin, jollei annettaisi kaiken sen mikä edessämme tapahtuu johtaa huomiomme pois siitä, ilahduttaa ja sokaista meitä, niin ei voitaisi elää, sillä tämä loppumaton joukkomurha tekisi meidät hulluiksi.
Olen niin murtunut, niin epätoivossa, ettei minulla enää ole voimaa tehdä mitään. Yöt päivät ajattelen äitiparkaani, joka on suljettuna tuohon arkkuun, kaivettuna maahan, tuonne taivasalle sateen pieksettäväksi, ja jonka kasvot, joita suutelin niin onnellisena, eivät enää ole muuta kuin mädänneet ja inhoittavat. Oi, kuinka kauheata!
Kun menetin isäni, olin juuri mennyt naimisiin, enkä tuntenut kaikkea tätä niin syvästi kuin nyt. Niin, säälikää minua, ajatelkaa minua, kirjoittakaa minulle, tarvitsen niin suuresti teitä nyt juuri.
Anne."