— Ah! Kuinka hyvältä se tuntuu, sanoi Annette, hengittäen täysin siemauksin.
Molempien naisten silmät olivat suunnatut ulospäin ja katselivat auringon kyllästyttämillä mailla kimaltelevan keskipäivän autereen hiukan verhoaman, vaaleansinisen taivaan alla pitkää vihertävää puiston nurmikkoa paikoittaisine puuryhmineen ja perspektiiveilleen, jotka aukenivat kauas keltaiselle tasangolle, jota valaisi aina silmänkantamattomiin kypsien laihojen kultainen pinta.
— Me teemme tänään pitkän kävelyn aamiaisen jälkeen, sanoi kreivitär, voimme kulkea jalan Bervilleen saakka pitkin puroa, sillä olisi liian kuuma aukealla.
— Kyllä, äiti, ja otamme Julion mukaan ajamaan liikkeelle pyitä.
— Sinähän tiedät, että isäsi on sen kieltänyt.
— Niin, mutta isä on nyt Parisissa! On niin hauska nähdä Julion saalistavan. Kas, tuolla se on juuri lehmiä härnäämässä. Hyvä jumala, kuinka se on lystikäs!
Lykäten tuolin paikaltaan hän nousi, juoksi ikkunaan ja huusi:
"Rohkeasti, Julio, rohkeasti!"
Nurmikolla lepäsi kolme kömpelöä lehmää, jotka olivat kyllikseen syöneet ruohoa, ja kuumuuden veltostuttamia; ne loikoivat kyljellään vatsa ulkonevana ruumiin painaessa sitä maata vasten. Kulkien toisesta toiseen, haukkuen, tehden hurjia hyppyjä hilpeän, raivoavan ja teeskennellyn vihan vallassa, solakka, valkean ja punaruskean kirjava, espanjalainen jahtikoira, jonka kiharareunaiset korvat lennähtivät ilmaan joka hyppäyksellä, koetteli itsepäisesti ajaa noita kolmea suurta elukkaa, jotka eivät tahtoneet, jaloilleen. Tämä oli nähtävästi koiran mielileikki, ja se aloitti sen joka kerta, kun huomasi loikovia lehmiä. Nämä katselivat sitä tyytymättöminä, pelästyneinä suurilla kosteilla silmillään, käännellen päätään sitä seuratakseen.
Annette huusi ikkunasta:
— Innokkaasti, Julio, innokkaasti.