— Mikä lystikäs esine! Mikä lystikäs esine! Mikä soma pieni ruumiinjäsen, älykäs ja taitava, joka toimittaa kaikkia mitä halutaan: kirjoja, pitsejä, taloja, pyramiideja, vetureja, leivoksia, tai hyväilyjä, joka on vielä sen paras tehtävä.
Hän otti pois sormukset yksitellen, ja kun vihkimäsormus, sileä, kultainen, putosi vuorostaan, hän jupisi hymyillen:
— Laki. Tervehtikäämme.
— Tyhmeliini, — virkahti kreivitär hiukan pahastuneena.
Bertinillä oli aina halu tehdä pilaa, tuo ranskalainen taipumus liittää ivallinen muoto vakavimpiin tunteisiin; ja usein hän teki kreivittären surulliseksi tahtomattaan, ja osaamatta käsittää naisten tekemiä hienon hienoja eroituksia asioiden välillä ja pystymättä vetämään pyhitettyjen alueiden rajoja, kuten hän itse sanoi. Kreivitär suuttui erittäin joka kerta kuin taiteilija puhui tuttavallisen lörpöttelevään tapaansa heidän niin kauan jo kestäneestä suhteestaan, jonka Bertin vakuutti olevan yhdeksännentoista vuosisadan rakkauden kauneimpana esimerkkinä.
— Tehän viette meidät, minut ja Annetten vernissajaisiin — eikö niin?
— Tietysti.
Sitten kreivitär kyseli yhtä ja toista parhaista tauluista ensi näyttelyssä, jonka avajaisten piti tapahtuman parin viikon kuluttua.
Mutta yhtäkkiä, ehkä muistaen jonkun asian, jonka oli unhoittanut toimittaa, hän virkkoi:
— Kas niin, antakaas minulle kenkäni. Lähden pois. Bertin leikitteli haaveksien kevyellä jalkineella käännellen ja väännellen sitä hajamielisesti käsissään.