— Sallitteko? rakas kreivitär, pelkään nimittäin vilustuvan! ja saavani hermokipuja.
— Oi, tietysti, virkkoi tämä.
Kreivitär istuutui heinäkasalle, joka juuri samana aamuna oli leikattu, jotta pelaajat pääsisivät vapaasti liikkumaan ja sydän yhtäkkiä hiukan surullisena, hän katseli heitä.
Hänen tyttärensä, joka oli tuskastunut siitä, että aina menetti, innostui, kiihtyi, huudahti harmista taikka riemusta, hyökkäsi hurjasti taistelukenttänsä toisesta päästä toiseen, ja usein hänen hypätessään hiuskiharoita putosi, irtaantui nutturasta ja valui harteille. Hän tarttui niihin ja, maila polvien välissä, muutamissa sekunneissa, kärsimättömin liikkein, kiinnitti ne uudestaan muiden hiusten joukkoon muutamin suurin neulanpistoin.
Ja Bertin huusi kaukaa kreivittärelle:
— Eikö hän ole soma noin? Ja pirteä kuin päivä?
Niin, Annette oli nuori, hän voi juosta, hänellä voi olla kuuma, hän voi tulla punaseksi, hänen hiuslaitteensa voi aueta, hän voi uhmata kaikkea, sillä kaikki häntä kaunisti.
Kun he sitten ryhtyivät uudestaan pelaamaan tulisesti, niin kreivitär yhä enemmän surumielisenä ajatteli, että Olivier piti tätä pallopeliä, tätä lapsellista, levotonta häärimistä, tätä kissanpoikien huvia, jotka hyppivät paperipallojen jälkeen, parempana, kuin sitä suloista nautintoa, joka hänellä olisi istuessaan hänen luonaan tänä kuumana aamupäivänä, ja tuntiessaan hänet rakastavana nojaavan itseensä.
Kun sitten kaukaa kuului aamiaiskellon ensimäinen helinä, niin tuntui hänestä kuin hänet vapautettaisiin, kuin nostettaisiin taakka hänen sydämeltään. Mutta palatessaan nojautuneena Bertinin käsivarteen tämä sanoi hänelle:
— Minäpä huvittelin, kuin poikaveitikka. Onhan kauhean somaa olla tai ainakin luulla olevansa nuori. Niin! niin! muuta ei olekaan kuin se! Kun ei enää rakasta juoksemista, niin on kaikki lopussa!