Pöydästä lähdettyä kreivitär, joka, ensimmäisen kerran, edellisenä päivänä, ei ollut käynyt hautausmaalla, ehdotti että he menisivät sinne yhdessä, ja he lähtivät kaikki kolme kylään.
Täytyi kulkea metsän läpi, jossa virtasi puro nimeltään Rainette, — luultavasti oli se saanut sen pienistä sammakoista, joita se oli täynnä —, sitten oli kuljettava kappale aukeata ennenkuin saavuttiin kirkolle, joka oli rakennettu keskelle taloryhmää, jossa asuivat sekatavarakauppiaat, leipuri, lihakauppias, viinikauppias ja muutamia muita vaatimattomia kauppamiehiä, joilta talonpojat hankkivat tavaroita.
Menomatka oli hiljaista ja harrasta, vainajan ajatteleminen painoi mieliä. Haudalla molemmat naiset polvistuivat ja rukoilivat kauan. Kreivitär kumartuneena pysyi liikkumattomana, nenäliina silmien edessä, sillä hän pelkäsi itkevänsä ja kyynelien valuvan hänen poskilleen. Hän rukoili — ei, kuten hän oli tehnyt siihen saakka, aivan kuin esiinmanaten äitiänsä epätoivoisesti, kutsuen häntä haudan marmorin alta, siksi kunnes hän luuli raatelevaksi käyneestä mielenliikutuksestaan tuntevansa, että vainaja kuuli sen ja kuunteli häntä, vaan yksinkertaisesti sopertaen innokkaasti Pater nosterin ja Aave Marian pyhiä sanoja. Hänellä ei olisi ollut sinä päivänä sitä voimaa ja mielenkeskityskykyä, jota tarvittiin tämänlaiseen yksipuoliseen julmaan keskusteluun sen kanssa, mitä voi jäädä jälelle äidin maan alle kätketystä ruumiista. Muut ahdistukset olivat tunkeutuneet hänen naisen sydämeensä, olivat sen myllertäneet, runnelleet ja tehneet hajamieliseksi; ja hänen hehkuva rukouksensa nousi taivasta kohti täynnä epämääräisiä pyyntöjä. Hän rukoili Jumalaa, tutkimatonta Jumalaa, joka on heittänyt maanpäälle kaikki onnettomat elävät olennot, että hän säälisi häntä yhtä paljon, kuin sitä, jonka hän oli kutsunut luokseen.
Hän ei olisi voinut sanoa mitä hän jumalalta pyysi, sillä hänen pelkonsa oli vielä niin salassa ja epäselvä, vaan hän tunsi tarvitsevansa jumalallista apua, yliluonnollista tukea tulevia vaaroja ja tuskia vastaan, joita ei voinut välttää.
Annette, silmät suljettuina, oli myös sopertanut rukouskaavat ja sitten vaipunut haaveiluun, sillä hän ei tahtonut nousta ennenkuin äitinsäkään.
Olivier Bertin katseli heitä ajatellen, että hänellä oli edessään ihastuttava taulu ja katui, ettei hän voinut tehdä siitä luonnosta.
Kotimatkalla he alkoivat puhua ihmiselämästä kosketellen hellävaroin niitä säälittävän ja alakuloisen filosofian katkeria ja runollisia ajatuksia, jotka ovat usein keskustelunaiheena miesten ja naisten kesken, joita elämä hiukan haavoittaa ja joiden sydämet yhtyvät sekoittaen tuskansa.
Annette, joka ei ollenkaan ollut kypsynyt tällaisiin ajatuksiin, loittoni joka hetki poimimaan tien varrella olevilta kedoilta kukkia.
Mutta Olivier, jota halutti pitää hänet luonaan ja jota harmitti nähdessään hänen lakkaamatta lähtevän uudestaan liikkeelle, ei päästänyt häntä ollenkaan silmistään. Häntä kiusoitti, että Annettea huvitti enemmän kukkien väri, kuin hänen lausumansa ajatukset. Hänestä tuntui sanomattoman ikävältä, ettei voinut kiehtoa ja hallita tytärtä niinkuin äitiä, ja hänessä syntyi kova halu ojentaa kätensä, tarttua häneen kiinni, pidättää häntä ja kieltää häntä menemästä. Hän tunsi Annetten liian ripeäksi, liian nuoreksi, liian välinpitämättömäksi, liian vapaaksi, vapaaksi kuin lintunen, niin kuin koiranpentu, joka ei tottele, joka ei palaa kutsuttaessa, jolla on suonissaan riippumattomuus, tuo sievä vapaudenvaisto, jota ääni ja piiska eivät vielä ole voittaneet.
Houkutellakseen häntä taiteilija puhui hauskoista asioista, ja joskus hän kysyi jotakin Annettelta, koetti herättää hänessä kuuntelemisen halua ja hänen naisen uteliaisuuttaan; mutta olisi voinut luulla, että korkeana kaareutuvan taivaan oikullinen tuuli puhalsi Annetten päässä sinä päivänä, niinkuin aaltoileville tähkille, tempasi mukaansa hänen huomionsa ja hajoitteli sen avaruuteen, sillä hän oli tuskin vastannut häneltä odotettuun jokapäiväiseen sanaan, jonka hän heitti kahden pakonsa välillä hajamielisin katsein, kun hän jo palasi pikku kukkiensa luo. Bertin tuskastui lopuksi, poikamaisen kärsimättömyyden kiihoittamana, ja kun tytär tuli pyytämään äitiänsä kantamaan hänen ensimäistä kukkakimppuansa, että hän voisi poimia toisen, niin tempasi taiteilija hänet käsikoukkuun ja puristi hänen käsivartensa niin lujasti itseänsä vasten, ettei hän voinut päästä irti. Nuori tyttö rimpuili vastaan naurellen ja veti kaikin voimin päästäkseen karkuun; silloin Bertin miehenvaiston liikuttamana käytti heikkojen keinoa, ja kun ei hän voinut viehättää hänen huomiotansa puheella, niin osti hän sen asettamalla hänen keimailuhalunsa koetukselle.