— Perjantaina kello kahdeksan. En tahdo, että saatatte minua kotiin.
Tiedätte sen hyvin. Hyvästi.
Kreivittären lähdettyä Bertin sytytti ensin paperossin ja alkoi sitten kävellä taas hitain askelin ateljeessaan. Koko tämän suhteen menneisyys levisi hänen henkisten silmiensä eteen. Hän muisteli kauan sitten hälvenneitä yksityiskohtia, haki niitä uudestaan esiin ja asetti ne peräkkäin toistensa yhteyteen; häntä huvitti yksin ajella takaa näitä muistoja.
Hänen mieleensä johtui selvästi se aika, jolloin hän juuri oli kohonnut tähdeksi taiteellisen Parisin taivaalle, jolloin maalarit olivat anastaneet yleisön koko suosion ja kansoittivat kokonaisen kaupunginosan komeat talot, jotka he olivat vallanneet muutamin siveltimen vedoin.
Bertin oli, palattuaan Roomasta vuonna 1864, ollut muutamia vuosia ilman menestystä ja mainetta; sitten yhtäkkiä, v. 1868, hän asetti näytteille "Kleopatransa" ja muutamien päivien kuluttua ylistivät häntä pilviin saakka arvostelu ja yleisö.
Vuonna 1872, sadon jälkeen, sittenkuin Henri Regnaultin kuolema oli muodostunut hänen ammattitovereilleen jonkinlaiseksi maineen astinlaudaksi, "Jocaste", rohkea aihe, siirsi Bertinin uskalikkojen joukkoon, vaikka sen viisaasti omintakeinen tekotapa hankki sille akateemikkojen hyväksymisen. Vuonna 1873 ensimäinen kunniaraha asetti hänet ulkopuolelle kilpailun. Sen sai hän taulullaan "Algerin juutalaisnainen," jonka hän toi mukanansa eräältä matkalta Afrikkaan; ja Salian ruhtinattaren muotokuva vuonna 1874 aikaansai, että häntä hienossa maailmassa pidettiin aikansa ensimäisenä muotokuvamaalaajana. Siitä hetkestä alkaen hän tuli parisittaren ja parisittarien suosimaksi maalariksi, heidän sulonsa, ruumiin muotojensa ja luontonsa taitavimmaksi ja nerokkaimmaksi tulkitsijaksi. Muutamien kuukausien kuluttua kaikki Parisin huomattavassa asemassa olevat naiset kilpailivat suosiosta saada teettää muotokuvansa hänellä. Häntä oli vaikea saada suostumaan ja hän otti suuren maksun työstään.
Kun hän nyt näin oli muodissa ja teki vierailuja hienoon seurapiiriin kuuluvana henkilönä, hän huomasi eräänä päivänä astuessaan herttuatar de Mortemainin taloon täyteen surupukuun puetun nuoren naisen, joka juuri läksi sieltä. Tämä kohtaus käytävässä huikaisi hänet kuin soma sulouden ja hienostuneisuuden ilmestys.
Kysyttyään hänen nimeään hän sai kuulla että henkilö oli kreivitär de Guilleroy, normandilaisen maalaisaatelismiehen, agronoomin ja kansanedustajan vaimo, että hän oli surupuvussa miehensä isän kuoleman vuoksi ja että hän oli henkevä ja ihailtu ja että kaikki hakivat hänen seuraansa.
Hän sanoi heti, vielä tämän ilmestyksen vaikutuksen vallassa, joka oli viehättänyt hänen taiteilijasilmäänsä:
— Kas, siinäpä olisi yksi, jonka muotokuvan tekisin mielelläni.
Nämä sanat toistettiin seuraavana päivänä nuorelle naiselle; ja Bertin sai vielä samana iltana sinertävän, epämääräiseltä hajuvedeltä tuoksuvan lipun, johon säännöllisen pienellä, hiukan vasemmalta oikeaan nousevalla käsialalla oli kirjoitettu: