Usein hän oli rukoillut pelkästä velvollisuudesta, niinkuin sotilas on vahdissa kenraalin ovella, joskus hän oli rukoillut siksi, että hänen sydämensä oli surullinen, varsinkin kun hän pelkäsi Olivierin hylkäävän hänet. Uskomatta taivaalle silloin rukouksensa syytä, kohdellen Jumalaa yhtä naivin teeskentelevästi kuin miestänsä, pyysi hän häneltä apua itselleen. Isänsä kuollessa, ennen aikaan, sitten aivan äskettäin äitinsä kuollessa, hänellä oli ollut voimakkaita, tulisen hartauden, intohimoisten avunhuutojen puuskia, ja hän oli hehkuvasti purkanut sydämensä Hänelle, joka valvoo ihmisten kohtaloita ja lohduttaa heitä.
Ja nyt tänä päivänä, tässä kirkossa, johon hän juuri oli tullut sattumalta, hän tunsi yhtäkkiä syvästi tarvitsevansa rukoilla, rukoilla ei kenenkään eikä minkään puolesta, vaan itsensä puolesta, yksin, aivan kuten hän jo äskettäin oli rukoillut äitinsä haudalla. Hän tarvitsi apua jostakin, ja hän kutsui avuksensa Jumalaa, niinkuin hän oli kutsunut lääkäriä samana aamuna.
Hän jäi kauaksi aikaa polvilleen kirkon hiljaisuuteen, jota häiritsi aika-ajoittain askeleiden töminä. Sitten yhtäkkiä aivan kuin jokin kello olisi soinut hänen sydämessään, hänen muistonsa heräsi, hän veti taskukellonsa esille, säpsähti nähdessään, että se kohta olisi neljä, ja kiirehti pois ottamaan tytärtään, jota Olivier jo kai odotti.
He tapasivat taiteilijan ateljeessa, tutkimassa kankaallaan "Haaveilun" mallin asentoa. Hän tahtoi kuvata tarkasti sen, mitä oli nähnyt Monceaun puistossa Annetten kanssa kävellessään: köyhän haaveilevan tytön, avattu kirja sylissä. Hän oli kauan ollut kahdenvaiheilla, tekisikö hän sen rumaksi vai kauniiksi? Rumana sillä olisi enemmän luonnetta, se herättäisi enemmän ajatuksia, enemmän tunnetta, sisältäisi enemmän opetusta. Sievänä se viehättäisi enemmän, levittäisi enemmän suloa, miellyttäisi enemmän.
Halu tehdä harjoitelma nuoren ystävättärensä mukaan ratkaisi asian. Haaveilijatar tulisi sieväksi, ja voisi siis toteuttaa runollisen haaveensa jonakin kauniina päivänä, sensijaan kun hän rumana olisi tuomittu loppumattomaan ja toivottomaan haaveiluun.
Molempien naisten astuttua huoneeseen, sanoi Olivier hieroen käsiänsä:
— No, niin, neiti Nané, tulemme siis työskentelemään yhdessä.
Kreivitär näytti huolestuneelta. Hän istuutui nojatuoliin ja katseli Olivieria, joka asetti haluttuun valaistukseen rautasäleisen puutarhatuolin. Hän avasi sitten kirjastonsa hakeaksensa kirjaa, ja hiukan epäröityänsä sanoi:
— Mitä hän lukee, tyttärenne?
— Herra Jumala, mitä tahdotte. Antakaa hänelle joku Victor Hugon teoksista.