Kreivitär vastasi:
— Kyllä hiukan. Ei se ole mitään. Oletteko hankkinut hevosen.
— Kyllä, saatte sen aivan heti.
— Kiitos ystäväni, ei tämä mitään ole. Minulla on vain ollut liian paljon suruja viime aikoina.
— Ajuri on saapunut! ilmoitti kohta palvelija.
Ja Bertin, joka oli täynnä salaista tuskaa, tuki vaunun ovelle saakka kalpeata ja vielä voimatonta ystävätärtään, jonka sydämen hän kuuli kovasti sykkivän liivien alla.
Kun hän oli yksin, kysyi hän itseltään: "Mutta mikähän häntä vaivaa? Miksi tämä kohtaus?" Ja hän ryhtyi tutkimaan, kierrellen kehässä totuutta saamatta sitä selville. Vihdoin hän läheni sitä: "No", sanoi hän itsekseen, "onkohan asianlaita niin, että hän luulee minun liehittelevän tytärtään? Ei, se olisi liikaa!" Ja vastustaen nerokkailla ja vilpittömillä perusteilla tätä olettamaansa käsitystä, hän närkästyi siitä, että kreivitär oli voinut hetkeäkään antaa tälle terveelle, melkein isälliselle tunteelle minkäänlaista lemmenkuhertelun leimaa. Hän kiihtyi väitellen kreivitärtä vastaan, hän ei voinut hyväksyä ollenkaan, että tämä uskaltaisi epäillä häntä sellaisesta ilkeydestä, sellaisesta sanoin selittämättömästä alhaisesta teosta, ja hän lupasi itsekseen, tullessaan kohta vastaamaan hänelle, ettei hän ollenkaan säästäisi häneltä kapinallisia sanoja.
Hän läksi kohta mennäkseen kreivittären luo, kärsimättömänä saadakseen antaa selityksensä. Koko ajan sinne kulkiessaan hän valmisti kasvavin kiihkoin perusteluja ja lauseita, joiden piti puhdistaa hänet sellaisesta epäluulosta ja tuottaa hänelle hyvitystä.
Hän tapasi kreivittären leposohvalla, kasvot kärsimyksestä muuttuneina.
— No, sanoi hän kuivasti. Selittäkääpäs minulle siis, rakas ystävätär, äskeinen outo kohtaus.