— En osaa arvata arvoituksia. Pyydän teitä olemaan selvempi puheissanne.
Silloin, kohottaen hitaasti molemmat kätensä, kreivitär otti maalarin kädet, piti ne omissaan ja, aivan kuin joka sana olisi raadellut häntä, virkkoi:
— Varokaa, ystäväni, te olette mielettömästi rakastumaisillanne tyttäreeni.
Bertin veti äkkiä kätensä takaisin, ja syyttömän kiihkeydellä, joka puolustautuu häpeällistä syytöstä vastaan, hän puhui vilkkain elein ja yhä kasvavalla innolla puolestaan, syyttäen kreivitärtä vuorostaan siitä, että tämä oli näin epäillyt häntä.
Kreivitär antoi hänen puhua kauan, itsepäisesti uskomatta hänen sanojaan ja varmana siitä, mitä hän itse oli sanonut, sitten hän jatkoi:
— Mutta minä en epäile teitä, ystäväni. Te ette vain tiedä, mitä itsessänne tapahtuu, niinkuin en minäkään sitä tietänyt vielä tänä aamuna. Te kohtelette minua, aivankuin syyttäisin teitä siitä, että olette tahtonut viekotella Annettea. Oh, ei! Tiedän kuinka rehellinen te olette, kuinka kaikkea kunnioitusta ja luottamusta ansaitseva, minä vain pyydän teitä, rukoilen teitä katsomaan sydämenne pohjaan nähdäksenne eikö se kiintymys, jota te alatte vastoin tahtoanne tuntea tytärtäni kohtaan, ole luonteeltaan vähän muuta kuin pelkkää ystävyyttä.
Taiteilija suuttui ja yltymistään yltyen ryhtyi uudestaan todistamaan vilpittömyyttään, niinkuin hän oli tehnyt aivan yksin, kadulla, tullessaan.
Kreivitär odotti, kunnes hän oli lopettanut lauseensa; sitten kiivastumatta ja horjumatta vakaumuksestaan, mutta kauhean kalpeana, hän mutisi:
— Olivier, tiedän hyvin kaikki, mitä sanotte minulle, ja ajattelen samoin kuin te. Mutta olen vakuutettu siitä, etten erehdy. Kuunnelkaa, harkitkaa, ymmärtäkää. Tyttäreni on liiaksi minun näköiseni, hän on liiaksi kaikkea sitä, mitä minä olin ennen aikaan, kun te aloitte minua rakastaa, voidaksenne olla myöskin häntä rakastamatta.
— Siis! huudahti Bertin, te uskallatte heittää minulle tuollaista vasten kasvoja tämän ainoan edellytyksen ja naurettavan päätelmän perusteella: hän rakastaa tytärtä.