Mutta nähdessään kreivittären kasvojen yhä enemmän muuttuvan taiteilija jatkoi lempeämmällä äänellä:
— No, niin, rakas Any, mutta juuri sen vuoksi, että löydän teidät uudestaan hänessä, tyttärenne miellyttää minua suuresti. Teitä, yksin teitä minä rakastan katsellessani häntä.
— Niin, siitähän minä juuri alankin niin kärsiä ja sitähän minä niin kovasti pelkään. Te ette vielä oikein ole saanut selville sitä, mitä tunnette. Mutta jonkun ajan perästä olette täysin varma asiasta.
— Any, vakuutan teille, että tulette hulluksi.
— Tahdotteko todistusta?
— Kyllä.
— Te ette tullut Roncièresiin kolmeen vuoteen hartaista pyynnöistäni huolimatta. Mutta te vallan syöksymällä kiiruhditte sinne, kun teille ehdotettiin, että tulisitte meitä hakemaan.
— Ah, tosiaankin! Te moititte minua siitä, etten tahtonut jättää teitä yksin sinne, tietäessäni teidän olevan sairaana äitinne kuoleman jälkeen.
— Olkoonpa niinkin! En tahdo ehdottomasti väittää sitä. Mutta tämä: Annetten jälleennäkemisen tarve on teissä niin määräävä, ettette ole voinut viettää tätäkään päivää pyytämättä minua tuomaan hänet teidän luoksenne muka malliksi.
— Ja te ette oleta, että minä halusin nähdä teitä?