— Nyt te todistatte itseänne vastaan, te koetatte saada itsenne vakuutetuksi, minua te ette petä. Kuunnelkaa vielä. Miksi läksitte niin äkkiä, toisiltana, kun markiisi Farandal astui sisään? Tiedättekö sen?
Bertin epäröi, kovin yllätettynä, kovin levottomana, tämä huomautus oli riistänyt häneltä puolustuskyvyn. Sitten hän virkkoi hitaasti:
— Mutta… en tiedä oikein… olin väsynyt… ja sitten, ollakseni suorapuheinen, tuo typerys hermostuttaa minua.
— Mistä ajasta saakka hän on hermostuttanut teitä?
— Aina.
— Anteeksi, minä olen kuullut teidän ylistävän häntä. Ennenaikaan hän miellytti teitä. Olkaa aivan vilpitön, Olivier.
Taiteilija tuumi muutaman hetken, sitten tavoitellen sanoja lausui:
— Niin, on mahdollista, että suuri hellyys, jota tunnen teitä kohtaan saattaa minut kyllin rakastamaan kaikkia teikäläisiä muuttaakseni mielipiteeni tästä houkkiosta, jonka tapaaminen, silloin tällöin, on minusta yhdentekevää, mutta jota en suuttumatta voisi nähdä luonanne melkein joka päivä.
— Tyttäreni koti ei tule olemaan minun. Riittäköön tämä. Tunnen teidän rehellisen sydämenne. Tiedän teidän perusteellisesti harkitsevan, mitä nyt olen teille sanonut. Harkittuanne tulette ymmärtämään, että olen osoittanut teille suuren vaaran, silloin kuin vielä on aikaa välttää sitä. Ja te tulette varomaan sitä. Puhukaamme muusta, haluatteko?
Bertin ei tahtonut itsepäisesti väittää olevansa oikeassa, sillä hän oli nyt nolona, kun ei enää oikein tietänyt, mitä hänen piti ajatella; hänen piti todellakin harkita asiaa ja hän läksi neljännestunnin kuluttua, keskusteltuansa minkä mistäkin.