Luja kuin kuolema

by Guy de Maupassant

IV.

Hitain askelin Olivier palasi kotiinsa, aivan ymmällä, ikäänkuin jos olisi saanut tietää häpeällisen perhesalaisuuden. Hän koetti tutkia sydäntään, nähdä selvästi itseensä, lukea noita sisäisen kirjan salaisimpia sivuja, jotka näyttävät toisiinsa kiinni liimatuilta, ja joita ainoastaan toisinaan vieras sormi voi kääntää eroittaen ne toisistaan. Epäilemättä hän ei luullut olevansa rakastunut Annetteen. Kreivitär, jonka luulevainen mustasukkaisuus ei lakannut olemasta varuillaan, oli edeltäpäin aavistanut kaukaa vaaran, ja ilmoittanut sen jo, ennen kuin se oli olemassa. Mutta voiko tämä vaara olla olemassa huomenna, ylihuomenna, kuukauden perästä? Tähän suoraan kysymykseen hän juuri tahtoi vilpittömästi vastata. Totisesti tuo pienokainen liikutti hänen helliä vaistojansa, mutta ne ovat niin lukuisia miehessä, nuo vaistot, ettei pitänyt sekoittaa pelottavia vaarattomiin. Samaten hän rakasti eläimiä, erittäinkin kissoja, eikä voinut nähdä niiden silkinhienoa turkkia, ilman että hänet valtasi vastustamaton, aistillinen halu silitellä niiden koukertelevaa ja pehmeää selkää, suudella niiden sähköistä karvaa. Vetovoima, joka kiinnitti hänet nuoreen tyttöön, muistutti vähän näitä epämääräisiä ja viattomia haluja, jotka kuuluvat ihmisen hermojen lakkaamattomiin ja rauhoittumattomiin värähdyksiin. Hänen taiteilijan ja miehensilmiänsä viehätti tuon puhtaan, kirkkaan, kauniin elämän viehkeys ja purkautuminen, tuo nuoruudenvoima, joka ilmeni Annettessa; ja hänen sydämensä, joka oli täynnä muistoja hänen pitkästä suhteestaan kreivittäreen, huomasi tässä tyttären erinomaisessa äidinnäköisyydessä hänen rakkautensa alussa hänessä vallinneiden entisten, sittemmin vaimentuneiden tunteiden uudestaanheräämisen, ja se vavahti ehkä hiukan tämän heräämisen todetessaan. Heräämisenkö? Niin! Sitäkö se juuri oli? Tämä ajatus toi hänellä selvyyttä. Hän tunsi heränneensä vuosikautisesta unesta. Jos hän olisi rakastanut tytärtä aavistamatta sitä, niin olisi hän tuntenut hänen läheisyydessään sitä koko olemuksen nuortumista, joka luo miehen erilaiseksi, heti kun hänessä syttyy uuden kaipuun liekki. Ei, tämä lapsi ei ollut tehnyt muuta, kuin puhaltanut entiseen hiillokseen! Äitiä hän kai yhä vieläkin rakasti, mutta hiukan enemmän kuin ennen, epäilemättä tyttären vuoksi, tämän hänen itsensä uudistumisen vuoksi. Ja hän puki tämän toteamisen seuraavaan vakuuttavaan sofistiseen muotoon: — rakastetaan vain yhden kerran! Sydän voi tulla liikutetuksi usein kohdatessaan toisen olennon, sillä jokainen vaikuttaa toiseen joko puoleensa vetäen taikka poistorjuen. Kaikki nämä vaikutelmat synnyttävät ystävyyttä, oikullisia, äkillisiä lemmen puuskia, omistamisen halua, voimakasta ja ohimenevää innostusta, mutta eivät todellista rakkautta. Tämän rakkauden olemassaoloon tarvitaan, että kaksi olentoa olisi siihen määrin syntynyt toisiansa varten, olisi niin monin kohdin takertunut toisiinsa, niin monin yhtäläisin haluin, niin monin ruumiin, sielun ja luonteen sukulaisuusominaisuuksin, että he tuntevat itsensä niin monenlaisten seikkojen yhteenliittämiksi, että tämä kaikki muodostaa sidekimpun. Mitä rakastetaan lopultakin, se ei ole niin paljon rouva X… tahi herra Z… vaan se on nainen, tahi mies, se on nimetön olento, luonnosta lähtenyt, suuri naissuvun edustaja elimineen, muotoineen, sydämineen, sieluineen ja olemistapoineen, jotka vetävät puoleensa niinkuin timantti meidän elimiämme, meidän huuliamme, sydäntämme, ajatustamme, kaikkea, aistillisia ja älyllisiä halujamme. Rakastetaan tyyppiä, se on: yhdessä ainoassa henkilössä kaikkien niiden inhimillisten ominaisuuksien yhdistelmää, jotka voivat viehättää meitä erikseen toisissa.

Hänelle kreivitär Guilleroy oli ollut tämä tyyppi, ja heidän suhteensa kestävyys todisti hänelle sen varmalla tavalla. Nyt, Annette oli ruumiillisesti sen näköinen, mitä hänen äitinsä oli ollut, silmiä pettävässä määrässä. Ei ollut siis mitään kummastuttavaa siinä, että hänen miehensydämensä vähän tuli yllätetyksi, hurmautui. Hän oli jumaloinut yhtä naista! Tästä naisesta syntyi toinen, melkein samanlainen. Hän ei voinut todellakaan kieltäytyä siirtämästä tähän toiseen ensimäistä kohtaan tuntemansa intohimoisen rakkauden lievää jäännöstä. Eihän siinä ollut mitään pahaa; eihän siinä ollut mitään vaaraa. Hänen katsettaan ja hänen muistoaan saattoi vain harhaan tämän jälleenheräämisen ilmestys; mutta hänen vaistonsa ei erehtynyt, sillä hän ei ollut koskaan tuntenut nuorta tyttöä kohtaan vähintäkään kaipuun levottomuutta.

Kuitenkin kreivitär moitti häntä siitä, että hän oli mustasukkainen markiisille. Oliko se totta? Hän tutki uudestaan ankarasti omaatuntoansa ja totesi, että hän todellakin oli hiukan mustasukkainen hänelle. Mitä kummallista siinä oikeastaan oli? Eikö olla joka hetki mustasukkainen miehille, jotka liehakoivat ketä naista tahansa? Eikö tunneta kadulla, ravintolassa, teatterissa pientä vihamielisyyttä jokaista herrasmiestä kohtaan, joka kulkee ohi taikka astuu sisään kaunis tyttö käsipuolessa? Jokainen naisen omistaja on kilpailija. Se on tyydytetty urospuoli, voittaja, jota toiset urokset kadehtivat. Ja sitten, käymättä sen pitempiin fysioloogisiin tutkistelemuksiin, jos oli normaalia, että hän tunsi Annettea kohtaan hiukan liiaksi kiihkeää sympatiaa hänen hellyytensä vuoksi äitiä kohtaan, niin eikö käynyt luonnolliseksi, että hän tunsi itsessänsä heräävän hiukan eläimellistä vihaa tulevaa puolisoa vastaan? Hän kyllä hillitsisi vähällä vaivalla tämän ruman tunteen.

Syvemmällä hänessä pysyi kuitenkin tyytymättömyyden katkeruus sekä häntä itseänsä että kreivitärtä kohtaan. Eikö heidän jokapäiväinen suhteensa häiriytyisi siitä epäluulosta, jonka hän tuntisi kreivittäressä vallitsevan? Eikö hänen pitäisi valvoa pikkumaisella ja väsyttävällä tarkkaavaisuudella kaikkia sanojansa, kaikkia tekojansa, katseitansa, pienintäkin käyttäytymistään, nuoreen tyttöön nähden, sillä kaikki, mitä hän tekisi, kaikki, mitä hän sanoisi, näyttäisi äidistä epäilyttävältä. Hän palasi kotiinsa kärtyisänä ja alkoi polttaa paperosseja, kiihkeänä kuin hermostunut mies ainakin, joka käyttää 10 tulitikkua sytyttääkseen tupakkaansa. Hän koetti turhaan työskennellä, hänen kätensä, hänen silmänsä ja hänen ajatuksensa näyttivät vieraantuneen maalaustaiteesta, niinkuin ne olisivat sen unohtaneet, niinkuin ne eivät olisi koskaan tunteneet eivätkä harjoittaneet tätä ammattia. Hän oli ryhtynyt lopettamaan erästä pientä alottamaansa taulua: — kadunkulmaus, jossa lauloi sokea, — ja hän katseli sitä voittamattoman välinpitämättömänä, niin kykenemättömänä jatkamaan sitä, että hän istuutui sen eteen, paletti kädessä, ja unhoitti sen, yhä katselemistaan katsellen sitä tarkkaavaisen ja kuitenkin hajamielisen kiinteästi.

Sitten yhtäkkiä kärsimättömyys siitä, ettei aika kulunut ja etteivät minuutit loppuneet, alkoi kalvaa häntä sietämättömällä kuumeellaan. Aina päivälliseensä saakka, jonka hän söi klubissa — mitä tekisi hän, koska hän ei voisi työskennellä? Kadulle menemisen ajatus väsytti häntä jo edeltäpäin, se täytti hänet katukäytävien, ohikulkevien, ajoneuvojen ja puotien inholla; ja se ajatus taas, että hän menisi sinä päivänä vierailemaan kenenkä luo tahansa, herätti hänessä hetkiseksi vihan kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tunsi.

Siis, mitä hän tekisi? Kiertelisikö hän ateljeessaan pitkin ja poikin, katsellen joka kerran palatessaan kellon luo sen viisaria, joka oli siirtynyt muutaman sekunnin? Ah! Hän tunsi nuo vaellukset ovelta koruesineitä sisältävän kaapin luo! Lennokkaan ja vauhdikkaan innoituksen, hedelmällisen ja helpon työnsuorituksen hetkinä tarjosivat suloisia virkistyshetkiä nuo edestakaisin kävelyt tuossa isossa, työn ilahduttamassa, elähdyttämässä ja lämmittämässä huoneessa; mutta kykenemättömyyden ja kyllästymisen hetkinä, noina onnettomina hetkinä, jolloin ei mikään näyttänyt hänestä ponnistuksen eikä liikkumisen arvoiselta, oli se kopissaan kiertelevän vangin kurjaa kävelyä. Olisipa edes voinut nukkua, ei muuta kuin tunnin sohvalla. Mutta ei, hän ei nukkuisi, hän heittelehtisi levottomana, kunnes vapisisi raivosta. Mistähän hänelle johtuikaan tämä äkillinen synkkämielisyyden puuska? Hän ajatteli: Tulen kovin hermostuneeksi, koska joudun tuollaiseen tilaan niin mitättömästä syystä.

Silloin hän arveli ottaa jonkun kirjan. Légende des Siècles'in osa oli jäänyt sille rautatuolille, johon Annette sen oli asettanut. Hän avasi sen, luki pari sivua säkeitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän ei ymmärtänyt niitä enemmän, kuin jos ne olisivat olleet kirjoitetut vieraalla kielellä. Hän alkoi itsepäisesti uudestaan todetakseen vaan yhä, ettei hän todellakaan päässyt perille ajatuksesta. "Siis", sanoi hän itsekseen, "näyttää siltä, että olen lähtenyt ulos." Mutta äkillinen päähänpisto vakuutti hänelle, että vielä oli kaksi tuntia murentamalla kulutettava päivälliseen saakka. Hän lämmitytti itsellensä kylvyn ja loikoi siinä haalean veden veltostuttamana ja lauhduttamana, kunnes hänen palvelijansa toi lakanan ja herätti hänet puoliunesta. Silloin hän läksi klubiin, johon olivat kokoontuneet hänen tavalliset toverinsa. Hänet otettiin vastaan avosylin ja huudahduksin, sillä häntä ei oltu nähty muutamaan päivään.

— Palaan maalta, sanoi hän.

Kaikki nämä miehet, maisemamaalari Maldantia lukuunottamatta, ilmaisivat syvää maaseudun halveksimista. Rocdiane ja Landa menevät sinne tosin metsästämään, mutta he eivät nauttineet tasangoilla ja metsissä muusta huvista, kuin siitä että näkivät kuulistaan kaatuvan, höyhenmyttyjen tavoin, fasaaneja, viiriäisiä ja peltopyitä, taikka pienien kaniinien, kuolleiksi ruhjottuina, tekevän klovnien tavoin 4 tai 6 kertaa peräkkäin kuperkeikan päänsä yli näyttäen joka keikahduksella häntänsä valkean karvatöyhdön. Paitsi näitä syksyn ja talven huveja he pitivät maaseutua sietämättömän ikävänä. Rocdiane sanoi: "Minä pidän pikku naisia pieniä herneitä parempina."