Päivällinen oli, niinkuin se aina oli, meluava ja hilpeä; heitä kuohutti keskustelut, joissa ei mitään odottamatonta ilmestynyt. Bertin puhui paljon vilkastuakseen. Häntä pidettiin lystikkäänä; mutta juotuansa kahvinsa ja pelattuansa 60 pistettä biljaardia pankkiiri Liverdyn kanssa, hän läksi ulos, astuskeli hiukan — Madeleinesta saakka Taitbout-kadulle, — meni kolme kertaa Vaudevillen ohitse itsekseen kysellen menisikö sisään, oli ottamaisillaan ajurin ajaakseen hippodromiin, muutti mieltään ja kääntyi uudelle sirkukselle päin, sitten teki äkkiä puolikäännöksen ilman perustetta, ilman suunnitelmaa tai tekosyytä, kulki takaisin Malesherbes-bulevardia ja hidastutti askeleitaan lähestyessään kreivitär de Guilleroyn asuntoa: "Hän pitää sitä ehkä omituisena, kun näkee minun palaavan tänäiltana" ajatteli hän. Mutta hän rauhoittui ajatellessaan, ettei siinä ollut mitään kummallista, jos hän toisen kerran tiedusteli kreivittären vointia.
Kreivitär oli yksin Annetten kanssa, pienessä taemmaisessa salongissa, ja valmisteli yhä köyhien peitettä.
Hän sanoi yksinkertaisesti nähdessään Bertinin astuvan sisään:
— Kas, tekö se olette, ystäväni?
— Niin, olin huolissani, tahdoin nähdä teitä. Mitenkä voitte?
— Kiitos, jotenkin hyvin.
Hän odotti jonkun hetken, lisäsi sitten, huomattavalla tarkoituksella:
— Ja te?
Bertin alkoi nauraa huolettoman näköisenä, vastaten:
— Oh, minä, vallan hyvin, vallan hyvin. Teidän pelkoonne ei ollut vähintäkään aihetta.