Kreivitär kohotti silmänsä lakaten neulomasta ja loi taiteilijaan hitaasti hehkuvan, rukoilevan ja epäilevän katseen.
— Niin, aivan totta, sanoi Bertin.
— Sitä parempi, vastasi kreivitär hiukan väkinäisesti hymyillen.
Bertin istuutui, ja ensimäisen kerran tässä talossa vastustamaton pahoinvointi valtasi hänet, jonkinlainen ajatustoiminnan seisahdus, vielä täydellisempi kuin se, joka oli vallannut hänet päivällä taulunsa edessä.
Kreivitär sanoi tyttärelleen:
— Sinä voit jatkaa, lapseni; se ei häiritse häntä.
Taiteilija kysyi:
— Mitä hän sitten teki?
— Hän harjoitteli erästä fantasiaa.
Annette nousi mennäkseen pianon ääreen. Bertin seurasi häntä katseellaan ajattelematta sitä, samaten kuin hän aina teki pitäessään häntä sievänä. Silloin hän tunsi itseensä kohdistuvan äidin katseen, ja äkkiä hän käänsi pois päänsä, aivan kuin hän olisi hakenut jotakin salongin pimeästä nurkasta.