Kreivitär otti työpöydältään pienen kultarasian, jonka hän oli saanut taiteilijalta, hän avasi sen, ja ojentaen Bertinille paperosseja virkkoi:
— Polttakaa, ystäväni, te tiedätte, että pidän siitä näin ollessamme yksin täällä.
Taiteilija totteli, ja piano alkoi soida. Se oli vanhanaikuista musiikkia, siroa ja kevyttä, tuota musiikkia, johon taiteilija näyttää saaneen aiheen erittäin lämpimänä, kuutamoisena kevätiltana.
Olivier kysyi:
— Kenen säveltämä se on?
Kreivitär vastasi:
— Schumannin, se on vähän tunnettu ja viehättävä.
Hänessä kasvoi halu katsella Annettea, ja hän ei uskaltanut. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä kuin pieni liike, hiukan kääntää kaulaansa, sillä hän huomasi, syrjästä partituuria valaisevien kynttiläin kaksi liekkiä, mutta hän arvasi niin hyvin, hän havaitsi niin selvästi kreivittären vaanivan katseen, että hän pysyi liikkumattomana, silmät kohotettuina suoraan eteenpäin, huvitettuina, kuten näytti, ainoastaan tupakasta lähtevän harmaan savun suunnan tarkastamisesta.
Rouva de Guilleroy kuiskasi:
— Siinäkö kaikki mitä teillä on minulle sanomista?