Bertin hymyili:
— Ette saa olla minulle pahoillanne. Te tiedätte, että musiikki minua hypnotisoi, se juo minun ajatukseni. Puhun hetken perästä.
— Kuulkaahan, sanoi kreivitär, olin harjoitellut jotakin teitä varten ennen äitini kuolemaa. Te ette kuitenkaan ole saanut sitä kuulla, ja minä soitan sen teille kohta, kun tyttäreni on lopettanut; te tulette näkemään miten omituista se on!
Kreivittärellä oli todellista taipumusta ja hieno käsityskyky sävelissä ilmenevistä tunteista. Se olikin voimakkaimpia keinoja, joilla hän vaikutti maalarin herkkätuntoiseen mieleen.
Kun Annette oli lopettanut Méhulin maalaissinfonian, kreivitär nousi, kävi hänen paikalleen, ja kummallinen sävel heräsi hänen sormiensa painellessa koskettimia, sävel, jonka kaikki osat näyttivät valituksilta, erilaisilta valituksilta, vaihtelevilta, lukuisilta, joita keskeytti yksi ainoa ääni, lakkaamatta palaava, laulujen keskelle tipahtava, niitä katkaiseva, niitä jakava, niitä särkevä, aivan kuin lakkaamaton, vainoava, yksitoikkoinen huuto, ahdistuksen rauhoittumaton kutsu.
Mutta Olivier katseli Annettea, joka oli istuutunut häntä vastapäätä, ja hän ei kuullut mitään, hän ei käsittänyt mitään.
Hän katseli tyttöä, ajattelematta, nauttien kylläkseen hänen näkemisestään, kuten tavallisesta ja hyvästä asiasta, joka oli häneltä riistetty, juoden terveydekseen, niinkuin juodaan vettä janoissaan.
— No! sanoi kreivitär, onko se kaunis? Taiteilija huudahti heränneenä:
— Ihmeteltävän ihana, kenen se onkaan säveltämä?
— Ettekö te tiedä sitä?