Heti kun hän oli tullut kadulle, valtasi hänet kuljeskelemisen tarve, sillä kaikki kuultu musiikki jatkui hänessä kauan, johti hänet mietteisiin, jotka näyttivät sävelten haaveillulta ja tarkemmalta jatkolta, tuo muutamansävelinen laulu palasi aika-ajoittaisena ja haihtuvana, tuoden mukanansa irrallisia, heikentyneitä ja kaukaisia tahteja kuin kaiku; sitten se vaikeni, näytti antavan ajatukselle tilaisuuden keksiä merkityksen aiheelle ja lähteä hakemaan jonkinlaista sopusointuista ja hellää ihannetta. Hän kääntyi vasempaan ulkobulevardille, huomatessaan Monceaun puiston lumoavan ihanan valaistuksen, ja astui sähkölamppujen alla kehässä kulkevalle keskikäytävälle. Muudan vartija kuljeskeli hitain askelin; toisinaan ajoi ohi myöhästynyt ajuri; eräs mies luki sanomalehteä istuen penkillä voimakkaan sinertävän valon virrassa, pronssisen lyhtypatsaan juurella, joka kannatti häikäisevää kaarilamppua. Toiset valonlähteet levittivät nurmikolle, puiden keskelle lehdistöön ja ruoholle kylmää ja väkevätä valoaan ja loivat kalpeata eloa tähän kaupungin suureen puistoon.
Bertin kulki kädet selän takana pitkin katukäytävää, ja hän muisteli kävelyänsä Annetten kanssa tässä samassa puistossa, silloin kun hän oli hänen suussaan tuntenut hänen äitinsä äänen.
Hän vaipui istumaan penkille, ja hengittäen kasteltujen nurmikkojen raikasta kosteutta, hän tunsi itseänsä ahdistavan kaikkien niiden intohimoisten toiveiden, jotka tekevät nuorukaisten sielusta loppumattoman rakkausromaanin sekavan luonnoksen. Ennen muinoin hän oli tuntenut tällaisia iltoja, tällaisia kuljeskelevan fantasian iltoja, jolloin hän antoi äkillisen rakkaudenpuuskansa harhailla kuvitelluilla seikkailuilla, ja häntä kummastutti tavatessaan nyt itsessään uudestaan tämän aistimuksen, joka ei ollut hänen ikänsä mukainen.
Mutta aivan kuin Schubertin säveleen itsepäinen ääni, Annetten ajatteleminen, hänen lampun alle kumartuneiden kasvojensa näky, ja kreivittären omituinen epäluulo valtasivat hänet uudestaan joka hetki. Hänen sydäntänsä askarrutti yhä vasten hänen tahtoansa tämä kysymys, hän tutki yhä jatkuvasti niitä käsittämättömiä syvimpiä sopukkoja, joissa itävät ennen syntymistään ihmisten tunteet. Tämä sitkeä tutkiminen teki hänet levottomaksi. Tämä nuoren tytön alituinen ajatteleminen näytti avaavan hänen sielulleen hellien haaveiden tien; hän ei voinut sitä enää ajaa pois muistostaan; hän ikäänkuin kuljetti mukanansa jonkinlaisen Annetten esiinloitsimiskyvyn, niinkuin hän ennen aikaan säilytti, kun kreivitär oli lähtenyt hänen luotaan, omituisen tunteen hänen läsnäolostaan ateljeen seinien sisässä.
Yhtäkkiä, kärsimättömänä tästä yhden ainoan muiston vallassapysymisestä, hän mutisi itsekseen nousten seisaalleen:
— Any on typerä kun sanoi minulle sen. Hän saattaa minut nyt ajattelemaan tytärtään.
Hän palasi kotiinsa levottomana itsestään. Mentyänsä vuoteeseen hän tunsi, ettei hän saisi unta, sillä kuume virtasi hänen suonissaan ja haaveen neste kiehui hänen sydämessään. Peläten unettomuutta, noita hermostuttavia unettomia öitä, joita aiheuttaa sielun kuohunta, hän tahtoi koettaa ottaa jonkun kirjan luettavakseen. Kuinka monta kertaa oli lyhyt lueskelu ollut hänellä unilääkkeenä! Hän nousi siis ja meni kirjastoonsa, valitakseen hyvin kirjoitetun ja untatuottavan kirjan, mutta hänen valpas ajatuksensa, joka hänestä huolimatta halusi jotakin mielenliikutusta, haki kirjahyllyiltä kirjailijan nimeä, joka vastaisi hänen hurmautumis- ja odottamistilannettaan. Balzac, jota hän ihaili, ei sanonut hänelle mitään; hän halveksi Hugota, ylenkatsoi Lamartinea, joka kuitenkin teki hänet heltyneeksi, ja kävi ahnaasti Mussetin, kaikkien nuorten runoilijan kimppuun. Hän otti yhden niteen ja vei sen mukanansa lukeaksensa sitä, mistä kohti sattuisi.
Kun hän uudestaan oli mennyt vuoteeseensa, alkoi hän juoda juopottelijan janolla näitä innoittuneen kevyitä säkeitä, nauttia runoilijasta, joka lauloi niinkuin lintu elämän aamuruskosta, ja koska hänellä ei riittänyt ääntä kuin aamuksi, vaikeni säälimättömän keskipäivän saapuessa, näistä säkeistä, joiden runoilija oli ennenkaikkea elämän päihdyttämä, purkaen päihtymyksensä loistaviin ja naiveihin rakkauden riemutoitotuksiin, jotka ovat kaikkien kaipuun hurmaamien nuorten sydämien kaikuja.
Ei koskaan ollut Bertin näin fyysillisesti käsittänyt näiden aisteja liikuttavien ja älyä tuskin koskettavien runoelmien viehätystä. Silmät suunnattuina näihin väräjäviin säkeisiin, hän tunsi itsensä 20-vuotiseksi sieluksi, jota myllersivät toiveet, ja hän luki melkein koko kirjan nuorukaisen hurmiossa. Kello löi 3, herättäen hänessä kummastusta siitä, ettei hän ollut vielä nukkunut. Hän nousi sulkeakseen ikkunansa ja viedäksensä kirjan pöydälle huoneen keskelle; mutta joutuessaan kosketuksiin yön viileän ilman kanssa kipu, jota oleskelu Aixissa oli huonosti lieventänyt, tuntui pitkin hänen lapaluitaan aivan kuin muistutus, kuin varoitus, ja hän heitti runoteoksen kärsimättömällä liikkeellä kädestään mutisten:
"Vanha hölmö, mitä sinä hulluttelet!" Sitten hän meni uudestaan nukkumaan ja puhalsi valon sammuksiin.