Seuraavana päivänä hän ei mennyt kreivittären luo ja tekipä vielä tarmokkaan päätöksen olla palaamatta sinne ainakaan kahteen päivään. Mutta mitä hän tekikin, jos hän sitten koetteli maalata taikka tahtoi mennä kävelemään, taikka laahasi surumielisyyttään toisesta talosta toiseen, ahdisti häntä näiden kahden naisen lakkaamaton ajatteleminen.
Kun hän oli kieltänyt itseltään oikeuden lähteä heitä tervehtimään, niin lohduttautui hän ajattelemalla heitä, ja hän antoi ajatuksensa ja sydämensä kylliksi nauttia heidän muistostaan. Tapahtui silloin, että tässä jonkunlaisessa harha-aistimuksessa, johon hänet tuuditti hänen yksinäisyytensä, nämä kaksi henkilöä lähestyivät toisiansa, erilaisina, sellaisina kuin hän ne tunsi, sitten meni toinen toisen edelle, sitten ne sekoittuivat, sulivat yhdeksi, muodostivat vain yhdet kasvot, hiukan epäselvät, jotka eivät olleet äidin eivätkä aivan tyttärenkään kasvot, vaan naisen kasvot, jota hän mielettömästi oli rakastanut ennen aikaan ja vielä rakasti yhä ja aina.
Silloin hän katui sitä, että oli näin heittäytynyt näiden hellien tunteiden kaltevalle pinnalle, jotka hän tunsi voimakkaiksi ja vaarallisiksi. Päästäksensä niistä irti, torjuakseen ne, vapautuakseen tästä kiehtovasta ja suloisesta haaveesta, hän suuntasi mielensä kaikkiin ajateltavissa oleviin aatteisiin, kaikkiin mahdollisiin harkinnan ja mietiskelyn aineisiin. Turhaa ponnistusta! Kaikki hänen mieltänsä toisaalle johtavat tiet, jotka hän valitsi, saattoivat hänet takaisin samaan pisteeseen, jossa hän tapasi nuoret, vaaleat kasvot, jotka näyttivät olevan väijyksissä häntä odottaakseen. Tämä oli jonkinlainen epämääräinen aavistus, jota ei voinut välttää, se väikkyi hänen ympärillään ja pysähdytti hänet, mitä kiertoteitä hän olikin koettanut paeta.
Näiden kahden olennon sekottaminen, joka oli hänet niin voimakkaasti hämmentänyt tuona kävely-iltana Roncièresin puistossa, alkoi hänen muistissaan, heti kun hän lakkasi harkitsemasta ja miettimästä ja loitsi heidät esille, sekä koetteli ymmärtää, mikä outo tunne järkytti hänen ruumistaan. Hän sanoi itsekseen: "Noh, tunnenko minä Annettea kohtaan enemmän hellyyttä kuin on sopivaa?" Silloin, tutkien sydämensä pohjaa, tunsi hän hehkuvansa rakkaudesta aivan nuorta naista kohtaan, jolla oli kaikki Annetten piirteet, mutta joka ei ollut hän. Hän rauhoittui hitaasti ajatellen: "Ei, minä en rakasta tytärtä, olen yhdennäköisyyden uhri."
Kuitenkin nuo kaksi Roncièresissa vietettyä päivää säilyivät hänen sielussaan lämmön, onnen ja hurmauksen lähteenä. Pienimmätkin yksityisseikat palasivat nyt mieleen yksitellen, tarkkoina, suloisempina kun itse tuona hetkenä. Yhtäkkiä, seuraten muistojensa kulkua, hän näki uudestaan tien, jota he kulkivat lähtiessään hautausmaalta, nuoren tytön kukkien poiminnat, ja hän muisti äkkiä luvanneensa tälle safiireista valmistettavan ruiskukan, heti kun olisivat palanneet Parisiin.
Kaikki hänen päätöksensä haihtuivat, ja taistelematta enää vastaan, hän sieppasi hattunsa ja läksi ulos kokonaan sen ajatuksen vallassa, mitä huvia hän voisi tuottaa Annettelle.
Guilleroyn lakeija vastasi taiteilijalle tämän tiedustellessa, oliko ketään kotona:
— Rouva on mennyt ulos, mutta neiti on täällä. Bertin tunsi voimakasta iloa.
— Ilmoittakaa hänelle, että tahtoisin puhutella häntä. Sitten hän pujahti salonkiin kevyin askelin, aivankuin hän olisi pelännyt, että hänen kuultaisiin sinne menevän.
Annette ilmestyi melkein paikalla.