— En, sanoi taiteilija, en niinkään paljon kuin luulet.
Bertin tunsi sydämessään halun miellyttää, olla kohtelias ja henkevä niinkuin nuoruutensa vallattomimpina aikoina, tuon vaistomaisen halun, joka kiihoittaa ylenmäärin kaikkia viehättämiskykyjä, joka saa riikinkukon levittämään pyrstönsä ja runoilijat tekemään säkeitä. Lauseet tulivat hänen huulilleen nopeasti, pirteästi, hän puhui niinkuin hän osasi hyvinä hetkinään. Annette, jota tämä into vilkastutti, vastasi hänelle kaikella sillä purevalla leikillisyydellä ja veitikkamaisella sukkeluudella, joka hänessä iti. Yhtäkkiä pohtiessaan erästä mielipidettä taiteilija huudahti:
— Mutta te olette jo usein sanonut sen ja minä olen teille vastannut.
Annette keskeytti hänet purskahtaen nauruun:
— Kas, te ette enää sinuttele minua, te pidätte minua äitinä.
Taiteilija punastui, vaikeni, sopersi sitten:
— Niin, se johtuu siitä, että äitisi jo sata kertaa on puolustanut tuota mielipidettä.
Hänen kaunopuheliaisuutensa oli jo sammunut. Hän ei tietänyt enää mitä sanoa, hän pelkäsi tätä nuorta tyttöä, käsittämättä miksi.
— Kas, tuoltahan äiti jo tulee, sanoi Annette. Hän oli kuullut avattavan ensimäisen salongin ovea, ja Olivier, hämillään aivankuin olisi tavattu itse teossa, selitti, kuinka hän yhtäkkiä oli muistanut antamansa lupauksen ja tullut hakemaan heitä kumpaakin jalokivikauppiaalle.
— Minulla on vaunut, sanoi hän. Minä asetun laskuistuimelle.