Tuotiin sormukset, toiset harvinaisemmat yksin erikoislippaissa, toiset asetettuna lajittain yhteen suuriin neliskulmaisiin rasioihin, joiden sametilla oli riveissä nähtävinä niiden kehyksien kaikki mahdolliset muodot. Maalari oli istuutunut molempien naisten väliin ja ryhtyi, niinkuin hekin, samalla uteliaalla innolla poimimaan yksitellen kultasormuksia niistä ohuista raoista, joissa ne seisoivat. Hän asetti ne sitten eteensä, pöydän veralle, jolla ne kasaantuivat kahteen ryhmään, toiseen, joka hyljättiin heti ensinäkemältä, ja toiseen, josta valittaisiin.
Aika kului, huomaamatta ja hiljaa, tässä hauskassa valitsemistyössä, joka oli kiehtovampi, kuin kaikki maailman huvit, huvittava ja vaihteleva kuin näytäntö, liikuttava myöskin, melkein aistillinen, oivallinen nautinto naisen sydämelle.
Sitten verrattiin, innostuttiin, ja noiden kolmen tuomarin valinta pysähtyi hetkisen epäröimisen jälkeen pieneen kultakäärmeeseen, joka piti kaunista rubiinia kapean kitansa ja kiertyneen häntänsä välissä.
Olivier nousi riemusta säteilevänä.
— Jätän teille vaununi, sanoi hän, minulla on asioita toimitettavana; lähden siksi matkoihini.
Mutta Annette pyysi äitiänsä palaamaan kotiin jalkaisin tuona kauniina päivänä. Kreivitär suostui ja kiitettyänsä Bertiniä hän vaelsi katuja pitkin tyttärensä kanssa.
He kulkivat jonkun aikaa ääneti, iloisesti nauttien saamistaan lahjoista, sitten he alkoivat puhua kaikista jalokivistä, joita olivat nähneet ja käsitelleet. Heille jäi siitä mieleen jonkinlainen kimaltelu, jonkinlainen kilinä, jonkinlainen hilpeys. He kävelivät nopeasti läpi tuon "kello-viiden" ihmisjoukon, joka mittelee katukäytäviä kesäiltana. Miehet kääntyivät katselemaan Annettea ja mutisivat ohikulkiessaan epäselviä ihailun sanoja. Koko heidän surunsa aikana, siitä saakka kuin musta puku antoi Annettelle tuon voimakkaan kauneuden loiston, oli kreivitär nyt ensi kerran hänen kanssaan kävelyllä Pariisissa; ja nähdessään sen menestyksen, jonka tyttärensä saavutti kadulla, hänen herättämänsä huomion, nuo kuiskaillut ylistelyt, tuon vastaantulijoissa ilmenevän pienen, imartelevan mielenliikutuksen, jonka jättää ihmisjoukkoon sievän naisen läpikulku, puristautui vähitellen kokoon hänen sydämensä, se pusertui samalla tavalla, kiusallisesti ahdistuneena, kuin silloin illalla, hänen salongissaan verrattaessa tytärtä hänen omaan kuvaansa. Vastoin tahtoansa hän vaani noita katseita, joita Annette veti puoleensa, hän tunsi niiden tulevan kaukaa, hipaisevan hänen kasvojansa siihen jäämättä, sitten kiintyvän yhtäkkiä noihin vaaleihin kasvoihin, jotka liikkuivat hänen vieressään. Hän arvasi, hän näki nopeita ja mykkiä ihailun ilmauksia tälle puhjenneelle nuoruudelle, tämän viehkeyden hurmaavalle sulolle, ja hän ajatteli: "Minä olin yhtä kaunis kuin hän, jollen kauniimpi." Yhtäkkiä välkähti hänen mieleensä Olivier, ja hänet valtasi niinkuin Roncièresissa ehdoton pakenemisen halu.
Hän ei halunnut enää tuntea sitä, että tässä kirkkaassa valossa, tässä ihmisvilinässä näkivät hänet kaikki nämä ihmiset, jotka eivät häntä katselleet. Olivat kaukana ne päivät, jotka kuitenkin oikeastaan olivat niin lähellä, jolloin hän koetteli hakea ja aiheuttaa vertailua tyttärensä kanssa. Kuka sitten nyt, näiden ohikulkevien joukossa, enää ajattelikaan heitä verrata. Yksi ainoa oli sitä ehkä tehnyt, äsken, tuolla kultasepän puodissa. Hänkö? Oo, mikä tuska! Voiko olla mahdollista, ettei Bertin lakkaamatta mielessään halunnut verrata heitä! Varmasti hän ei voinut nähdä heitä yhdessä ajattelematta sitä ja muistelematta sitä aikaa, jolloin hän niin viehkeänä, niin sievänä astui taiteilijan luo, varmana siitä, että tulisi rakastetuksi.
— Tunnen voivani pahoin, sanoi kreivitär, otamme ajurin, lapseni.
Annette kysyi levottomana: