Silloin oli Olivierin vuoro. Hän söi säännöllisesti joka viikko ystäviensä luona, ja ilmestyi yhä edelleenkin odottamatta, pyytämään kupin teetä 10 ja 12 välillä.
Heti hänen astuttuansa huoneeseen kreivitär väijyi taiteilijaa, häntä kalvoi nimittäin halu saada tietää, mitä tämän sydämessä tapahtui. Bertin ei voinut luoda yhtään katsetta, ei tehdä yhtään elettä, jota ei kreivitär olisi hetikohta selittänyt ja häntä vaivasi tämä ajatus: "On mahdotonta, ettei Olivier rakasta tytärtäni nähdessään meidät toistemme vieressä."
Bertin toi myöskin lahjoja. Ei kulunut viikkoakaan, ettei hän ilmestynyt kantaen kädessään kahta pientä pakettia, joista hän antoi toisen äidille, toisen tyttärelle; ja kreivitär tunsi avatessaan rasioita, jotka sisälsivät usein kallisarvoisia esineitä, sydäntään kouristavan. Hän tiesi hyvin tämän antamishalun, jota hän naisena ei ollut koskaan voinut tyydyttää, tämän halun tuoda jotakin, valmistaa huvia, ostaa jollekin, ja löytää kauppapuodeista miellyttäviä esineitä.
Jo kerran oli maalari läpäissyt tämän taitekauden, ja kreivitär oli nähnyt hänen useita kertoja astuvan huoneeseen samalla tavoin hymyillen, samoin elein, pieni paketti kädessä. Sitten se oli asettunut, ja nyt se alkoi uudestaan. Kenelle? Hän ei ollenkaan epäillyt. Ainakaan se ei ollut hänelle!
Taiteilija näytti väsyneeltä, laihtuneelta. Kreivitär teki siitä sen johtopäätöksen, että hän kärsi. Hän vertaili Bertinin huoneeseen astumista, hänen kasvojensa ilmeitä, hänen käyttäytymistään markiisin esiintymiseen, jota Annetten sulo alkoi myöskin liikuttaa. Mutta asianlaita ei ollut heihin molempiin nähden sama: Markiisi de Farandal oli hurmaantunut, Olivier Bertin rakasti! Kreivitär luuli ainakin sitä kidutuksensa hetkinä, sitten rauhoittumishetkinään hän taas toivoi vielä erehtyneensä.
Oh, usein hän oli kysymäisillään taiteilijalta, ollessaan yksin hänen kanssaan, oli pyytämäisillään, rukoilemaisillaan häntä, puhumaisillaan hänelle, tunnustamaisillaan kaikki, mitään salaamatta häneltä. Hän piti parempana tietää ja itkeä varmuuden saatuaan, kuin näin kärsiä epäilyn vallassa ja pystymättä lukemaan hänen ajatuksiaan hänen suljetusta sydämestään, jossa hän tunsi versoavan toisen rakkauden.
Tämä sydän, johon hän oli kiintynyt enemmän kuin elämään, jota hän oli valvonut, lämmittänyt ja elähyttänyt lemmellään kokonaista 12 vuotta, josta hän luuli olevansa varma, jonka hän oli toivonut lopullisesti olevan saavutetun, valloitetun, alistetun, ja intohimoisesti uskollisen aina heidän päiviensä loppuun saakka, tämä sydän nyt yhtäkkiä luisui hänestä erilleen käsittämättömän, kauhean ja hirvittävän kohtalon vuoksi. Niin, se oli yhtäkkiä sulkeutunut siinä piilevine salaisuuksineen. Hän ei voinut enää siihen tunkeutua ystävällisin sanoin eikä sinne kasata lempeä kuten taattuun turvapaikkaan, joka oli auki ainoastaan hänelle. Mitä toimittaa rakastaminen, mitä ehdottomasti antautuminen, jos yhtäkkiä se, jolle on tarjonnut koko olemuksensa ja koko elämänsä, kaikki, kaikki mitä omistaa tässä maailmassa, livahtaa käsistämme näin senvuoksi, että toiset kasvot häntä ovat miellyttäneet, ja tulee silloin muutamissa päivissä melkein vieraaksi!
Vieraaksi! Hän, Olivierko? Hän puhui kyllä niinkuin ennenkin samoin sanoin, samalla äänellä ja samalla sävyllä. Ja kuitenkin oli jotakin heidän välillään, jotakin selittämätöntä, käsittämätöntä, voittamatonta, jotakin melkein mitätöntä, tuota samaa melkein mitätöntä, joka saattaa purjealuksen loittonemaan, kun tuuli kääntyy.
Bertin loittoni todellakin, loittoni hänestä joka päivä hiukan enemmän ja enemmän kaikkien niiden katseiden vuoksi, joita hän loi Annetteen. Hän ei koettanut nähdä selvästi sydämeensä. Hän tunsi kyllä tuon sydämensä kuohunnan, tuon vastustamattoman vetovoiman, mutta hän ei tahtonut käsittää, hän antautui elämän odottamattomien tapahtumien ja sattumien varaan.
Hän ei välittänyt muusta, kuin päivällisistä ja illanvietoista näiden kahden naisen seurassa, joita heidän surunsa eroitti kaikesta hienon elämän hälinästä. Kun hän ei kohdannut heidän luonaan kuin yhdentekeviä henkilöitä, nimittäin useimmiten Corbellen ja Musadieun, niin luuli hän olevansa melkein yksin heidän kanssaan maailmassa, ja kun hän ei enää nähnyt ollenkaan herttuatarta ja markiisia, joille varattiin aamut ja keskipäivät, niin tahtoi hän unohtaa heidät arvellen avioliiton siirretyksi määräämättömään aikaan.