Annette huudahti vähän kummastuneena äänen sävystä:
— Noh, mainiota! Kas nyt hän taas alkaa olla minua sinuttelematta.
Taiteilijan huulilla karehti tuollainen närkästynyt hymyily, joka näytti koko sielun kärsimyksen, ja nyökäyttäen hiukan päätään hän virkkoi:
— Täytyyhän minun kuitenkin siihen tottua ennemmin tai myöhemmin.
— Miksi sitten?
— Koska te menette naimisiin ja teidän miehellänne, olkoon hän kuka tahansa, on oikeus pitää sopimattomana saada kuulla tätä sinuttelemista minun suustani.
— Kreivitär kiirehti sanomaan:
— Sitten on kyllä aikaa sitä ajatella, mutta toivon, ettei Annette mene naimisiin miehen kanssa, joka on niin herkkä pahastumaan, että hän loukkaantuisi tästä vanhan ystävän tuttavallisuudesta.
Kreivi huusi:
— No, lähtekäämme! lähtekäämme! Muuten tulemme liian myöhään.