— Vieläkin! Rukoilen teitä, älkää puhuko siitä. Vannon teille, että erehdytte!
Kreivitär toisti:
— Kunhan te vain rakastaisitte hiukan minuakin!
— Bertin hoki:
— Kyllä, rakastan teitä. Sitten he jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi, istuen käsikädessä hyvin liikutettuina, hyvin surullisina. Vihdoin kreivitär katkaisi tämän hiljaisuuden kuiskaten:
— Oh, ne hetket, jotka minulla on enää elettävinä, eivät tule olemaan hauskat.
— Minä koettelen tehdä ne teille suloisiksi.
Pari tuntia ennen hämärää pilveen vetäytyvän taivaan varjo levisi salonkiin, hautasi heidät vähitellen syksyillan harmaaseen usvaan.
Kello löi.
— Me olemme jo olleet täällä hyvin kauan, virkkoi kreivitär, teidän pitäisi lähteä, sillä voitaisiin tulla tänne, ja me emme ole rauhallisia!