Bertin nousi, puristi häntä poveansa vasten suudellen kuten ennen aikaan hänen puoleksi avattua suutaan, sitten he kulkivat takaisin molempien salonkien läpi, käsi kädessä, niinkuin aviopuolisot.
— Hyvästi ystäväni.
— Hyvästi, ystävättäreni!
Ja oviverho sulkeutui hänen jälkeensä.
Hän laskeutui portaita myöten kadulle, kääntyi Madeleinelle päin, alkoi astella tietämättä, mitä hän teki, pyörryksissä kuin iskun saatua, jalat heikkoina, sydän lämpimänä ja hyppien hänen rinnassaan kuin lepattava palava riepu. Kaksi tuntia, tahi kolme ehkä neljäkin, hän kulki kulkemistaan aivankuin henkisesti tylsänä ja niin ruumiillisesti murtuneena, että hän jaksoi juuri, kooten viimeiset voimanlähteensä, asettaa toisen jalan toisen eteen. Sitten hän palasi kotiinsa miettimään.
Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Hän ymmärsi nyt kaiken sen, mitä hän oli tuntenut hänen läheisyydessään aina alkaen tuosta kävelystä Monceaun puistossa, kun hän uudestaan löysi hänen suustaan äänen, joka muistutti toista tuskin enää tunnettua, joka ennen aikaan oli herättänyt hänen sydämensä, sitten hän käsitti kaiken tuon huonosti sammuneen, vielä kylmenemättömän rakkauden vitkallisen, vastustamattoman jälleen alkamisen, jota hän itsepäisesti ei tahtonut itsellensä tunnustaa.
Mitä hän tekisi? Mitä voi hän tehdä? Kun Annette olisi mennyt naimisiin, niin hän koettelisi olla häntä usein näkemättä, siinä kaikki. Sillä välin hän jatkaisi käymistä talossa, ettei epäiltäisi mitään, ja kätkisi salaisuutensa koko maailmalta.
Hän söi päivällistä kotonaan, mikä ei ollut tapahtunut hänelle koskaan ennen. Sitten hän käski lämmittämään ateljeen suuren uunin, sillä yö näytti tulevan kylmäksi. Vieläpä hän antoi sytyttää kynttiläkruunun, aivan kuin hän olisi pelännyt pimeitä nurkkia, ja sulkeutui huoneeseen. Mikä omituinen, syvä, ruumiillinen, kauhean surullinen tunne puristi häntä! Hän tunsi sen kurkussaan, rinnassaan, kaikissa veltostuneissa lihaksissaan, yhtä paljon kuin voimattomassa sielussaan. Huoneuston seinät ahdistivat häntä; koko hänen elämänsä liittyi niihin, hänen taiteilijanelämänsä ja hänen miehenelämänsä. Jokainen seinälle ripustettu harjoitelma muistutti häntä menestyksestä, jokainen huonekalu sisälsi hänelle muiston. Mutta menestykset ja muistot, ne kuuluivat menneisyyteen. Entä hänen elämänsä? Kuinka se tuntui hänestä lyhyeltä, tyhjältä ja loppuunkäytetyltä. Hän oli tehnyt tauluja, vielä tauluja, ja yhä tauluja, ja rakastanut yhtä naista. Hän muisteli niitä haltioitumisiltoja, joita hänellä oli kohtauksen jälkeen tässä ateljeessa. Hän oli kävellyt kokonaisia öitä, koko olemuksensa kuumeen täyttämänä. Onnellisen rakkauden ilo, maallisen menestyksen ilo, maineen tuottama ainoanlaatuinen huumaus olivat saaneet hänet nauttimaan sisäisen voitonriemun unhoittumattomia hetkiä.
Hän oli rakastanut yhtä naista ja tämä nainen oli rakastanut häntä. Hänen kauttaan hän oli saanut sen katseen, joka paljastaa miehelle mielenliikutusten ja hellien tunteiden salaisen maailman. Tämä nainen oli avannut hänelle sydämensä melkein väkisin, ja nyt hän, hänen rakastajansa, ei voinut sitä enää sulkea. Toinen rakkaus astui, vastoin hänen tahtoansa, tästä tehdystä aukosta sisään! taikka pikemmin sama, uusien kasvojen liiaksi kiihoittama rakkaus, joka oli vielä kasvanut kaikella sillä voimalla, jonka saa, vanhetessaan, rakastamisen tarve. Siis hän rakasti tätä nuorta tyttöä! Oli turhaa enää taistella vastaan, vastustella ja kieltää, hän rakasti tätä epätoivoisena, koska hän tiesi, ettei saisi tältä osakseen edes sääliä, ja että tämä tulisi aina olemaan tietämätön ihailijansa julmasta kidutuksesta ja vielä lisäksi, että toinen menisi tytön kanssa naimisiin. Tämä ajatus ilmestyi yhä lakkaamatta, sitä oli mahdoton karkoittaa ja hänet valtasi eläimellinen halu ulista kiinnisidottujen koirien tavoin, sillä hän tunsi itsensä voimattomaksi, orjuutetuksi, kahlehdituksi niinkuin ne. Tullen yhä hermostuneemmaksi, mitä enemmän hän ajatteli, hän astuskeli yhä pitkin askelin tuossa laajassa huoneessa, joka oli valaistu kuin juhlaa varten. Kun hän ei voinut viimein enää sietää tämän uudestaan auenneen haavan tuskaa, hän koetti tyynnyttää sitä, muistelemalla entistä lempeään, hukuttaa sen loitsimalla esiin ensimmäisen ja suuren rakkautensa. Hän meni ottamaan jäljennöksen, jonka hän ennen muinoin oli tehnyt itseänsä varten kreivittären muotokuvasta ja jota hän säilytti seinäkaapissa. Sitten hän asetti sen jalustalle ja seisoen vastapäätä sitä, tarkasti sitä. Hän koetteli uudestaan nähdä kreivittären, uudestaan löytää hänet elävänä, sellaisena kuin hän ennen muinoin oli rakastanut tätä. Mutta aina ilmestyi Annette kankaalle. Äiti oli hävinnyt, oli hälvennyt, antaen tilaa toisille kasvoille, jotka olivat omituisesti sen näköiset. Nämä kasvot olivat Annetten, hänen vähän heleänkirkkaampine hiuksineen, hänen vallattomine tytönhymyineen, hänen ivallisine ilmeineen, ja Bertin tunsi kyllä ruumiineen ja sieluineen kuuluvansa tälle olennolle, niinkuin hän milloinkaan oli kuulunut tuolle toiselle, aivankuin virrassa lipuva alus kuuluu laineelle!
Sitten hän nousi, ja ollaksensa enää näkemättä tätä ilmestystä, hän käänsi taulun nurin; kun hän sitten tunsi itsensä surun täyttämäksi, niin hän meni huoneeseensa tuodakseen ateljeehen kirjoituspöytänsä sen laatikon, jossa lepäilivät kaikki hänen rakastettunsa kirjeet. Ne olivat siellä niinkuin vuoteessa, toinen toisensa päällä, muodostaen korkean kasan pieniä, sieviä papereita. Hän sysäsi kätensä sinne, koko tähän proosaan, mikä puhui heistä, tähän heidän pitkän suhteensa kylpyammeeseen. Hän katseli tätä kapeata lauta-arkkua, jossa loikoi tuo kasaantunut kirjekuorijoukko, jolle jokaiselle oli kirjoitettu hänen nimensä, aina vain yksin hänen nimensä. Hän ajatteli, että rakkaus, että kahden olennon hellä kiintyminen toisiinsa, että kahden sydämen historia oli siinä kerrottu tuossa keltaisten paperien virrassa, josta näkyi täplinä punaiset sinetit; ja hän hengitti, kumartuen niiden yli, niihin suljettujen kirjeiden vanhaa surunvoittoista tuoksua.