Hän tahtoi lukea ne uudestaan, ja kaapaisten laatikon pohjasta hän otti kourallisen niitä, kaikkein vanhimpia. Mikäli hän niitä avasi, sikäli lähtivät niistä tarkat muistot, jotka myllersivät sielua. Hän tunsi niistä monta, joita hän oli kantanut mukanaan kokonaisia viikkoja ja hän löysi noiden pienellä käsialalla piirrettyjen rivien keskeltä sellaisia, jotka lausuivat hänelle suloisia ajatuksia, muinaisia, unhoittuneita tunteita. Yhtäkkiä hän tapasi sormiinsa hienon, kirjaillun nenäliinan. Mikähän se oli? Hän haki muististaan hetkisen, sitten se tuli hänen mieleensä. Eräänä päivänä, hänen luonaan, oli kreivitär itkeä nyyhkyttänyt, koska hän oli hiukan mustasukkainen, ja hän oli silloin varastanut rouvan kyynelien kostuttaman nenäliinan, säilyttääkseen sen.
Ah! noita surullisia muistoja! Surullisia ja ikäviä! Vaimo parka!
Tämän laatikon pohjalta, entisyyden taustalta, kaikki nämä muistot kohosivat kuin usva: häipyneen todellisuuden hienonhieno usva. Hän kärsi siitä kuitenkin ja itki, nämä kirjeet nähdessään, niinkuin itketään kuolleita, koska ne eivät enää ole olemassa.
Mutta koko tämä entinen esiinkuohutettu rakkaus sai hehkumaan hänessä toisen, nuoren ja uuden tulen, vastustamattoman lemmen voiman, joka palautti hänen muistoonsa Annetten ilosta säteilevät kasvot. Hän oli rakastanut äitiä, vapaaehtoisen orjuuden intohimoisella kiihkolla, hän alkoi rakastaa tätä tytärtä niinkuin orja, niinkuin vanha värisevä orja, jolle taotaan kahleita, joita hän ei enää pysty katkomaan.
Sen hän tunsi olentonsa pohjalla, ja se kauhistutti häntä.
Hän koetteli ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi Annette niin täydellisesti piti häntä vallassaan? Hän tunsi niin vähän tätä nuorta tyttöä! Hän oli nuori nainen, jonka sydän ja sielu nukkuivat vielä nuoruuden unta.
Mutta hän, Bertin, taas oli melkein elämänsä loppupäässä! Kuinka sitten oli tämä lapsi voinut vallata hänet muutamin hymyilyin ja hiussuortuvin! Ah! Tämän vaaleaverisen tyttöpahasen hymyilyt ja hiukset herättivät hänessä halun langeta polvilleen ja lyödä otsansa maahan!
Tietääkö sitä koskaan, miksi jonkun naisen kasvot yhtäkkiä vaikuttavat meihin myrkyn voimalla. Tuntuu siltä, että on juonut hänet silmillään, että hän on muodostunut meidän ajatukseksemme ja meidän lihaksemme! Siitä on joutunut aivan päihdyksiin, aivan mielettömäksi, elää tästä itseensä imemästään kuvasta, ja tahtoisi siitä kuolla!
Kuinka saakaan toisinaan kärsiä siitä julmasta ja käsittämättömästä voimasta, joka jonkun kasvojen muodolla on miehen sydämeen!
Olivier Bertin oli uudestaan alkanut kävellä; yö kului, hänen uuninsa oli sammunut. Ikkunalasien läpi yön kylmä henki tuntui huoneeseen. Silloin hän meni vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan ja kärsimistään päivänkoittoon asti.