Rouva de Guilleroyta, joka oli tottunut salonkikirjailijoiden huolitellen laadittuihin hengentuotteisiin, hämmästytti tämä vähän lystikäs lennokkuus, joka sanoi asiat suoraan valaisten niitä ivalla, ja kohta hän vastasi samaan äänilajiin, hienon ja rohkean viehättävästi.
Viikossa kreivitär oli voittanut ja huumannut taiteilijan hyvällä tuulellaan, suoruudellaan ja yksinkertaisuudellaan. Tämä oli kokonaan unhoittanut ennakkoluulonsa hienoston naisia kohtaan, ja olisi mielellään vakuuttanut, että heissä yksin on viehätysvoimaa ja eloisuutta. Yhä jatkaen työtään seisoen kankaan edessä, välistä taas peräytyen siitä muutamia askeleita ja uudestaan sitä lähestyen taistelevan miehen liikkein, Bertin antoi tuttavallisten ajatustensa soljua, aivan kuin hän olisi tuntenut jo kauan tämän sievän, vaaleaverisen ja mustapukuisen naisen, auringon ja surun yhdistelmän, joka istui hänen edessään, joka nauroi kuunnellessaan häntä ja vastasi hänelle niin vilkkaasti, että joka hetki menetti istunta-asentonsa.
Milloin Bertin eteni hänestä, sulki yhden silmänsä, kumartui havaitakseen paremmin mallinsa sen kokonaisuudessa, milloin hän lähestyi sitä aivan liki pannakseen muistiinsa sen kasvojen pienimmät vivahdukset, nopeimmin vaihtuvat ilmeet, ja voidakseen siepata sekä ilmaista sen, mitä naisen kasvoissa on muuta kuin ulkonäköä, siinä ilmenevän ihanteellisen kauneuden, tuon jonkinlaisen käsittämättömän heijastuksen, tuon jokaiselle naiselle ominaisen sisimmän ja peloittavan sulon, mikä vaikuttaa, että toinen mies mielettömästi häneen rakastuu, toinen ei. Eräänä iltapäivänä pikku tyttö asettui seisomaan kankaan eteen ja kysyi lapsen suurella vakavuudella:
— Sehän on äiti, eikö olekin?
Maalari otti hänet syliinsä suudellakseen häntä, sillä tämä lapsen luonnollinen tunnustus hänen teoksensa yhdennäköisyydestä mairitteli häntä.
Toisena päivänä, kun tyttönen näytti hyvin rauhalliselta, kuultiin hänen yhtäkkiä selittävän hiljaisella surullisella äänellä:
— Äiti; minun on ikävä.
Ja maalaria liikutti siihen määrin tämä ensimmäinen valitus, että hän seuraavana päivänä tuotatti ateljeehen kokonaisen varaston leikkikaluja.
Pikku Annette asetti ne hämmästyneenä, tyytyväisenä ja aina harkitsevana — varsin huolellisesti järjestykseen ottaakseen ne esille toisen toisensa jälkeen hetken halun mukaan. Tämän lahjan saamisesta asti hän piti maalarista niinkuin lapset pitävät, tuolla eläimellisellä ja hyväilevällä ystävyydellä, joka tekee heidät niin kilteiksi ja rakastettaviksi.
Rouva de Guilleroy mieltyi mallina istumiseen. Hän oli kovin joutilas sinä talvena, kun hänellä oli suruaika; koska siis hän ei voinut ottaa osaa seuraelämään eikä juhliin, sulki hän tähän ateljeehen koko elämänsä huolet.