Hän astui kaksi askelta sanomalehteä kohti, niinkuin astutaan vihamiehen luo antaakseen sille korvapuustin. Sitten hän sanoi itsekseen: "Ehkei hän kuitenkaan ollut lukenut sitä. Hänellä on tänäpäivänä niin paljon muuta miettimistä, mutta siitä puhutaan hänen läsnäollessaan tänä iltana, päivällispöydässä, ilman mitään epäilystä, ja hänessä herätetään halu lukea sitä!"
Itsestään syntyneellä liikkeellä, melkein harkitsematta, hän oli ottanut lehden numeron, oli sulkenut sen, taivuttanut kokoon, ja pujahuttanut taskuunsa varkaan vikkelyydellä.
Kreivitär astui huoneeseen. Heti nähtyänsä Olivierin kalman kalpeat ja vääntyneet kasvot hän arvasi, että tämä oli joutunut kärsimyksen äärimmäisille rajoille.
Hän riensi nopeasti hänen luokseen, koko sieluparkansa täynnä hehkuvaa tunnetta, tuo sielu, joka myöskin oli niin raadeltu, joka samoin kuin hänen ruumiinsakin oli niin murjottu. Painaen kätensä hänen olkapäilleen, ja keskittäen katseensa hänen silmiensä pohjaan hän virkkoi Bertinille:
— Oh, kuinka te olette onneton.
Taiteilija ei enää kieltänyt tällä kertaa. Ja kurkku vavahdellen suonenvedon tapaisesti, hän sopersi:
— Niin, olen… Niin, olen… Niin olen…
Kreivitär tunsi, että taiteilija alkaisi itkeä, ja hän veti hänet salongin synkimpään soppeen, kahdelle nojatuolille, jotka olivat piilossa vanhasta silkistä tehdyn irtoseinän takana. Tänne he istuutuivat tämän kirjaillun, hienon muurin taa, myöskin sateisen päivän, harmaan varjon verhoamina.
Kreivitär jatkoi, säälien häntä erittäin, ja itsekin tämän tuskan kovasti liikuttamana:
— Olivier parkani, kuinka te kärsitte!