Hän nojasi valkean päänsä ystävättärensä olkapäähän.
— Enemmän kuin te luulettekaan, sanoi hän. Kreivitär kuiskasi niin surullisesti:
— Oh! minä tiesin sen, minä olen tuntenut kaikki. Minä olen nähnyt sen syntyvän ja kasvavan.
Bertin vastasi, niinkuin kreivitär olisi syyttänyt häntä:
— Ei se ole minun vikani, Any.
— Tiedän sen hyvin… Minä en moiti teitä mistään.
Ja hiljaa, kääntyen hiukan, kreivitär painoi suunsa Olivierin silmään, josta hän löysi katkeran kyyneleen.
Hän säpsähti, aivankuin hän olisi juonut epätoivon pisaran ja hoki useita kertoja:
— Ah! ystävä parka… ystävä parka… ystävä parka! Sitten hetken vaiettuaan hän lisäsi:
— Sehän on sydämiemme syy, jotka eivät ole vanhentuneet, minä tunnen omani niin eläväksi.