Bertin koetti puhua eikä voinut, sillä nyyhkytykset tukehduttivat nyt häntä. Kreivitär kuunteli vasten hänen rintaansa kaikuvia läkähdyttäviä ääniä Bertinin povessa. Sitten itsekkään rakkauden tuskan uudestaan valtaamana, joka jo niin kauan oli häntä kalvanut, hän sanoi sillä raatelevalla äänensävyllä, jolla todetaan kauhea onnettomuus:
— Jumalani! kuinka te rakastatte häntä.
Taiteilija tunnusti vielä kerran:
— Ah! niin, minä rakastan häntä. Kreivitär tuumi hetkisen ja jatkoi:
— Te ette ole minua koskaan noin rakastanut, minua?
Taiteilija ei kieltänyt ollenkaan, sillä hän eli nyt hetkeä, jolloin sanotaan koko totuus, ja hän kuiskasi:
— En, olin silloin liian nuori!
Kreivitär ällistyi.
— Liian nuori. Miksi?
— Koska elämä oli liian suloinen. Vasta meidän iässämme rakastetaan epätoivoisesti.