Jokin aivan outo tunne antoi hänen olemukselleen uuden vireen, herätti hänessä salaista riemua. Kuullessaan puhuttavan Bertinistä hänen sydämensä sykki vähän nopeammin, ja häntä halutti sanoa, — tämä haju on kuitenkin niitä, jotka eivät koskaan kohoa huulille saakka: "Hän on rakastunut minuun?" Hän oli tyytyväinen, kun taiteilijan lahjoja kehuttiin, ja vielä enemmän ehkä, kun häntä pidettiin kauniina. Kun hän ajatteli Bertiniä, aivan yksin, ilman tungettelevia häiritsijöitä, hän kuvitteli todellakin saaneensa hyvän ystävän, joka aina tyytyisi sydämelliseen kädenpuristukseen.
Maalari taas usein keskellä työtänsä asetti äkkiä värilautasen jakkaralleen, meni ottamaan syliinsä pikku Annetten, ja hellästi suuteli häntä silmille tai hiuksille katsellen äitiä ikäänkuin sanoakseen: "Teitä minä suutelen enkä lasta tällä tavalla."
Silloin tällöin, muuten, rouva de Guilleroy ei tuonutkaan enää lasta mukanaan vaan tuli yksin. Niinä päivinä ei ollenkaan tehty työtä, juteltiin sensijaan sitä enemmän.
Kreivitär myöhästyi eräänä iltapäivänä. Oli kylmä päivä helmikuun lopussa.
Olivier oli palannut aikaisin, kuten hän nyt teki joka kerta kun kreivittären piti tulla, sillä hän toivoi aina tämän saapuvan ennen määräaikaa. Häntä odotellessaan taiteilija asteli edes takaisin ja poltteli tupakkaa ja kyseli itseltään — hämmästyen huomatessaan tekevänsä tätä sadannen kerran viikon kuluessa: "Olenkohan rakastunut?" Hän ei siitä mitään tietänyt koska hän ei vielä milloinkaan ollut toden teolla sitä ollut. Hänellä oli ollut hyvin voimakkaita tunnepuuskia, vieläpä kyllin pitkiäkin, mutta koskaan ei hän niitä ollut pitänyt rakkautena. Tänään hän ihmetteli sitä, mitä tunsi itsessään.
Rakastiko hän kreivitärtä? Varmasti, sillä hän ei tuntenut mitään himoa tätä kohtaan, koska hän ei koskaan ollut ajatellutkaan mahdollisuutta saada omistaa häntä. Tähän saakka oli himo hänet heti vallannut, kun joku nainen oli häntä miellyttänyt, saattaen hänet ojentamaan kätensä tätä kohti aivan kuin poimiakseen hedelmän ilman että tämän himon poissaolo tai läsnäolo olisi koskaan syvästi häirinnyt hänen sisäistä ajatustaan.
Kreivittäreen nähden oli himo tuskin hipaissutkaan häntä, ja näytti se piiloutuvan toisen voimakkaamman tunteen taakse, vielä hämärän ja tuskin heränneen. Olivier oli uskonut rakkauden alkavan haaveilla ja runollisilla haltioitumisilla. Se mitä hän tunsi näytti päinvastoin johtuvan sellaisesta olemuksen kuohunnasta, jota ei tuskin voinut määritellä, enemmän ruumiillisesta kuin henkisestä. Hän oli hermostunut, levoton, kiihtynyt, kuten ollaan jonkun taudin meissä itäessä. Mutta ei mitään tuskallista kuitenkaan liittynyt tähän veren kuumeeseen, joka myös myllersi tartunnallaan hänen ajatuksiaan. Hän tiesi varsin hyvin tämän mielenkuohun aiheutuvan rouva de Guilleroysta, hänen paluunsa odottamisesta. Hän ei tuntenut heittäytyvänsä tätä kohti olemuksensa koko voimalla, vaan hän tunsi tämän aina olevan läsnä itsessään ikäänkuin kreivitär ei olisikaan poistunut; kreivitär oli lähtiessään jättänyt hänelle jotain itsestään, jotain hienon hienoa ja sanoin ilmaisematonta. Mitä? Oliko tämä rakkautta? Nyt hän syventyi omaan sydämeensä nähdäkseen ja ymmärtääkseen. Hän huomasi rouva de Guilleroyn viehättäväksi, mutta hän ei vastannut sitä naisihanteen tyyppiä, jonka Olivier'n sokea toivomus oli luonut. Jokainen mies, joka tavoittelee lempeä, on edeltäpäin kuvitellut mielessään sen naisen henkiset hyvät ominaisuudet ja ruumiilliset edut, joka häntä tulisi hurmaamaan, ja rouva de Guilleroy — vaikka hän miellyttikin Bertiniä suuresti — ei näyttänyt hänestä olevan se nainen.
Mutta miksikä kreivitär sitten näin kiehtoi häntä enemmän kuin muut naiset, erilaisella, lakkaamattomalla tavalla?
Oliko hän aivan yksinkertaisesti joutunut tämän keimailijan asettamaan ansaan, jonka hän oli jo kauan vainunnut ja käsittänyt, ja kreivittären sotaliikkeiden saartamana tullut sen erikoisen hurmauksen vaikutuksen alaiseksi, jonka antaa naisille miellyttämisen halu.
Bertin käveli, istuutui, läksi uudestaan liikkeelle, sytytti paperosseja ja heitti ne kohta taas kädestään; ja joku hetki hän katseli seinäkellonsa viisaria, joka kulki tavallista määräaikaa kohti verkalleen ja järkähtämättömän säännöllisin askelin.