Vaipuneena katselemaan kaukaista taivasta hän haki uuden taulun aihetta. Mitä hän aikoi tehdä? Hän ei tietänyt siitä vielä mitään. Hän ei ollut muuten mikään päättäväinen ja itsestään varma taiteilija, vaan levoton, jonka häilyvä innostus epäröi lakkaamatta taiteen kaikkien ilmaisumuotojen välillä. Vaikka hän oli rikas ja kuuluisa sekä oli saanut osakseen kaikki kunnianosoitukset, pysyi hän kuitenkin vielä elämänsä loppupuolella miehenä, joka ei vielä tarkalleen tiedä, mitä ihannetta kohti hän on kulkenut. Hän oli saanut valtion palkinnon Roomassa opiskelua varten, hän oli perinnäistapojen puolustaja, ja monen muun jälkeen suurien historiallisten tapausten esille loitsija; sitten tullen uudenaikaisten suuntien kannattajaksi hän oli maalannut eläimiä, ihmisiä klassillisin muistoin. Älykkäänä, innostuneena, sitkeänä työntekijänä — jolla ihanne aina vaihtui — kiintyneenä taiteeseensa, jonka hän tunsi ihmeellisen hyvin, oli hän saavuttanut kehittyneen hienon makunsa vuoksi huomattavan hyvät tekotapaominaisuudet ja suuren taidon taipuvaisuuden, joka osaksi johtui hänen epäröimisistään ja yrityksistään kaikissa taidelajeissa. Ehkä myöskin ihmisten äkillinen ihastuminen hänen hienoihin, erinomaisiin ja moitteettomiin teoksiinsa oli vaikuttanut hänen luontoonsa estäen sitä olemasta sitä, miksi se oikeastaan olisi voinut tulla. Loistavasta alkumenestyksestä alkaen miellyttämisen halu aina hämmensi häntä ilman että hän itsekään sitä huomasi, muodosteli salaisesti hänen elämänuraansa, heikensi hänen vakaumuksiaan. Tämä miellyttämishalu esiintyi muutoin hänessä kaikissa muodoissa ja oli vaikuttanut paljon hänen maineeseensa.
Hänen rakastettava esiintymisensä, kaikki hänen elintapansa, hänen huolenpitonsa omasta persoonastaan, hänen vanha voiman- ja notkeuden maineensa miekkailijana ja ratsastajana olivat hänen kasvavaan kuuluisuuteensa lisänneet koko joukon tunnettuja pikkuseikkoja. Kleopatran, hänen ensimäisen taulunsa jälkeen, joka ensiksi teki hänet kuuluisaksi, Parisi oli äkkiä hurmaantunut häneen, oli saanut hänet omakseen, juhlinut häntä, ja hänestä oli pian tullut niitä edustavien piirien loistavia taiteilijoita, joita tavataan Bois du Boulognessa, joista salongit kiistelevät ja jotka akatemia ottaa vastaan heidän nuoruudessaan. Hän oli astunut sinne valloittajana, koko kaupungin hyväksymänä.
Kohtalo oli näin johtanut häntä vanhuuden lähestymiseen asti hemmoitellen ja hellitellen.
Siis kauniin päivän vaikutuksen alaisena, jonka hän tunsi ulkona auenneen täyteen kirkkauteensa, hän haki runollista aihetta. Muuten hiukan paperossinsa ja aamiaisensa uuvuttamana hän haaveili, katse ilmaan kohotettuna, tehden taivaan sineen nopeita hahmoluonnoksia, viehättäviä naisia metsän lehtokujaan tai katukäytävälle, rakastavia veden rannalle — kaikenlaisia hienoja helliä kuvitelmia, joihin hänen ajatuksensa halusi pukeutua. Vaihtuvia kuvia näyttäytyi taivaalla, epämääräisinä ja muuttuvina hänen silmänsä kaunistamassa harha-aistimuksessa; ja pääskyset, jotka piirtelivät avaruutta lakkaamatta lentäen kuin ammutut nuolet, näyttivät tahtovan näitä hävittää, pyyhkien niitä pois kuin kynänvedoilla.
Hän ei löytänyt mitään. Kaikki nämä vilahduksella havaitut hahmot muistuttivat jotakin, mitä hän jo oli tehnyt, kaikki näyttäytyneet naiset olivat niiden tyttäriä tai sisaria, jotka hänen taiteilijamielijohteensa oli synnyttänyt; ja vielä epäselvä pelko, joka oli häntä vaivannut jo vuoden ajan, — se pelko, että olisi tyhjentynyt, että olisi käyttänyt aihevarastonsa loppuun, että olisi saanut innoituksensa ehtymään, tuli yhä varmemmaksi nyt antaessaan teoksiensa kulkea henkisen silmänsä ohi, nyt huomatessaan itsensä kykenemättömäksi uudelleen kuvittelemaan mielessään ja keksimään ennen tuntematonta.
Hän nousi veltosti hakeakseen salkuistaan hyljättyjen aiheiden joukosta jotakin, mikä herättäisi hänessä jonkun aatteen.
Yhä puhallellen savua hän alkoi selailla luonnoksia, suunnitelmia, piirustuksia, jotka hän säilytti suljettuina suureen vanhaan kaappiin; sitten kohta kyllästyneenä näihin turhiin hakemisiin, mieli jäsenien kankeuden muuttamana, hän heitti pois paperossin, vihelsi säveltä, joka oli jokamiehen suussa, ja kumartui ottaakseen lattialta ison voimistelupainon, joka oli jäänyt tuolin alle.
Hän siirsi toisella kädellään syrjään esiripun. Tämän takaa paljastui peili, jota hän käytti tyystin tarkastaakseen asentojen täsmällisyyttä, todistaakseen perspektiivit oikeiksi, koetellakseen totuutta. Nyt asettui hän suoraan peilin eteen ja teki liikkeitä katsellen itseään peilistä.
Hän oli ollut kuuluisa taiteilijoiden keskuudessa voimistaan ja seuraelämässä kauneudestaan. Nyt ikä painoi häntä, teki raskaaksi. Hän oli pitkä, leveäharteinen, täysirintainen, ja viime aikoina oli hänen vatsansa alkanut kasvaa kuten vanhoilla voimistelijoilla useinkin, vaikka hän joka päivä jatkoi miekkailemista ja ahkerasti ratsasteli. Pää oli jäänyt huomattavaksi, yhtä kauniiksi kuin ennenkin, vaikka erilaiseksi. Valkeat hiukset, sileät ja lyhyet, tekivät vielä eloisammiksi hänen harmaiden tuuheiden kulmakarvojen alta säkenöivät silmänsä. Hänen lyhyet viiksensä, vanhan sotilaan viikset, olivat säilyneet melkein ruskeina ja antoivat hänen kasvoilleen harvinaisen tarmon ja ylevyyden ilmeen.
Seisten peilin edessä kantapäät yhdessä, ruumis suorana, hän antoi noiden kahden valurautakuulan tehdä kaikki määrätyt liikkeet vahvalihaksisen käsivartensa päässä, jonka rauhallista ja voimakasta liikettä hän seurasi ihailevin katsein. Mutta yhtäkkiä peilin taustassa, jossa kuvastui koko ateljee, esirippu liikahti, sitten ilmestyi näkyviin naisen pää, ei muuta kuin pää, joka häntä katseli.