— Te kärsitte kovin.
— Oh, niin kovin!
Kumartuen hiukan enemmän kreivitär hipaisi hänen otsaansa, sitten hänen poskiansa hitain, kevyin, ja hellin suudelmin, aivan kuin hän olisi hoidellut häntä. Hän kosketteli sairasta tuskin huuliensa päillä ja silloin kuului heikko hengähdyksen kuiske, jonka aikaansaavat lapset, jotka suutelevat. Ja se kesti kauan, hyvin kauan. Sairas otti vastaan tämän suloisten ja pienten hyväilyjen sateen, joka näytti häntä rauhoittavan, häntä virkistävän, sillä hänen vääntyneet kasvonsa vavahtelivat vähemmän kuin sitä ennen.
Sitten Bertin sanoi:
— Any?
Kreivitär lakkasi suutelemasta kuullakseen.
— Teidän täytyy antaa minulle lupaus.
— Lupaan teille kaikki, mitä tahdotte.
— Jollen ole kuollut ennen päivän tuloa, vannokaa minulle tuovanne tänne Annetten yhden kerran, ei muuta kuin yhden ainoan kerran. Niin mielelläni haluaisin, etten kuolisi jälleennäkemättä häntä… Ajatelkaahan että… huomenna… tähän aikaan… olen ehkä… olen epäilemättä sulkenut silmäni ainaiseksi ja etten minä enää tule näkemään koskaan… en teitä… enkä häntä…
Kreivitär pysähdytti hänet, sydän raadeltuna: