— Vaietkaa!… hyvä Jumala! vaietkaa!
Bertin näytti pikemmin ajattelevan kuin puhuvan.
— Ah! se, joka on keksinyt tämän elämän, ja tehnyt ihmiset, on ollut hyvin sokea tai hyvin ilkeä.
— Olivier, minä rukoilen teitä… jos koskaan olette rakastanut minua, vaietkaa, älkää puhuko enää niin.
Sairas katseli kreivitärtä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, niin perin kalpeana itsekin, että hän näytti myöskin kuolevalta, ja hän vaikeni.
Kreivitär istuutui silloin nojatuoliin aivan vuoteen viereen, ja otti uudestaan hänen kätensä, joka oli ojennettuna lakanalle.
— Nyt minä kiellän teitä puhumasta, älkää liikahtako enää, ja ajatelkaa minua, niinkuin minä ajattelen teitä.
Ja he alkoivat uudelleen katsella toisiansa liikkumattomana, liittyneinä toisiinsa, ruumiinsa polttavalla kosketuksella. Kreivitär puristi pienin nykähdyksin tuota kuumeista kättä, jota hän piti, ja sairas vastasi näihin tunteenilmauksiin sulkien hiukan sormiansa. Jokainen näistä puristuksista puhui heille jotakin, herätti eloon sirpaleen heidän loppunutta entisyyttään, liikahutti heidän muistissaan heidän lempensä seisahtuneita muistoja. Jokainen niistä oli kätketty kysymys, ja jokainen niistä oli salainen vastaus, surullisia kysymyksiä ja surullisia vastauksia, noita vanhan rakkauden "muistuuko mieleenne?"
Heidän sielunsa kulkivat tässä sairauskohtauksessa, joka ehkä tulisi olemaan viimeinen, läpi heidän rakkautensa koko historian vuodet; ja huoneessa kuultiin vain tulen räiskettä.
Sairas sanoi yhtäkkiä, aivan kuin havahtuen unesta, säpsähtäen pelosta: