Häntä halutti viheltää, samoin kuin hän teki malliensa edessä; mutta kun hän tunsi hermostuneisuuden kasvavan ja pelkäsi tekevänsä jonkun tyhmyyden, niin lyhensi hän istuntoa sanoen menevänsä muka tapaamaan jotakin henkilöä.
Kun he ottivat jäähyväiset erotessaan, niin he varmasti luulivat olevansa kauempana toisistaan kuin sinä päivänä, jolloin he kohtasivat toisensa herttuatar de Mortemainin luona.
Heti kun kreivitär oli lähtenyt, otti Bertin hattunsa ja päällystakkinsa ja meni ulos. Kylmä aurinko vanuntapaisen usvan peittämältä, siniseltä taivaalta, lähetti kaupunkiin kalpeata, hiukan petollisen ja surullisen näköistä valoa.
Käveltyänsä jonkun aikaa nopein ja kiihtynein askelin, tuupaten ohikulkevia, jottei hänen tarvinnut poiketa suorasta viivasta, hänen kova raivonsa kreivitärtä kohtaan mureni epätoivoiseksi suruksi ja katumukseksi. Toistettuaan itselleen kaiken sen, mistä hän oli moittinut tätä, hän muisti, nähdessään toisia naisia kulkevan ohi, kuinka sievä ja viehättävä kreivitär oli. Kuten niin monet muut, jotka eivät sitä tunnusta, oli Bertinkin aina odottanut tuota hyvin harvinaista sattumaa, ainoata runollista ja intohimoista lempeä, joka haaveissa väikkyy sydämissämme. Eikö hän ollut löytämäisillään sitä? Eikö juuri tämä nainen olisi tuonut hänelle tämän melkein mahdottomalta näyttävän onnen? Miksikä sitten ei mitään voi toteuttaa? Miksei voi lujasti siepata kiinni sitä, mitä tavoittelee, tai miksi saavuttaa siitä vain sirpaleita, jotka tekevät tuskallisemmaksi tämän pettymyksien ajojahdin.
Hän ei ollut enää vihoissaan nuorelle naiselle, vaan itse elämälle. Nyt kun hän harkitsi asiaa, niin miksi hän olisi oikeastaan ollut suutuksissaan tälle? Mistä voi hän moittia kreivitärtä loppujen lopuksi? — siitäkö, että tämä oli ollut rakastettava, hyvä ja suloinen hänelle sensijaan että kreivitär voi moittia häntä siitä, että hän oli käyttäytynyt kuin pahantekijä.
Hän palasi kotiin aivan surumielisenä. Hän olisi tahtonut pyytää kreivittäreltä anteeksi, uhrautua hänen puolestaan, saattaa hänet unhoittamaan, ja hän koetti keksiä, millä keinoin hän voisi saada tämän ymmärtämään, kuinka hän, Bertin, kuolemaansa saakka tulisi vastedes aina noudattamaan hänen tahtoaan.
Seuraavana päivänä kreivitär siis saapui tyttärensä seuraamana, niin surumielisesti hymyillen ja niin kärsivän näköisenä, että taiteilija luuli näkevänsä hänen onnettomissa sinisissä silmissään, jotka siihen saakka olivat olleet niin iloiset, koko tämän naisen sydämen huolet, tunnonvaivat ja lohduttoman surun. Hän herätti taiteilijassa sääliä ja saattaaksensa kreivittären unohtamaan Bertin osoitti hänelle varovaisesti pidättyen hienointa huomaavaisuutta. Rouva de Guilleroy vastasi siihen lempeästi, ystävällisesti, kärsivän naisen väsyneellä ja murtuneella tavalla.
Ja taiteilijan valtasi häntä katsellessaan uudestaan hurja halu rakastaa häntä ja tulla rakastetuksi; hän kysyi itseltään, kuinka kreivitär ei ollut enää vihoissaan, kuinka hän voi vielä palata, kuunnella häntä ja vastata hänelle, sen jälkeen kuin tämä muisto oli heidän välillään.
Siitä hetkestä saakka, kun kreivitär voi uudestaan nähdä hänet, kuulla hänen äänensä ja kestää hänen edessään tuota ainoata ajatusta, jonka ei pitänyt jättää häntä, oli selvä, että tämä ajatus ei ollut tullut hänelle sietämättömäksi. Kun nainen vihaa miestä, joka on häntä loukannut, niin ei hän voi tavata tätä ilman, että tämä viha purkautuu. Mutta tämä mies ei voi myöskään pysyä hänelle yhdentekevänä. Naisen täytyy joko vihata häntä taikka antaa hänelle anteeksi. Kun hän antaa anteeksi, silloin ei hän ole enää kaukana rakkaudesta.
Yhä maalaten verkalleen Bertin mietiskeli täten pienin, tarkoin, selvin ja varmoin perustein; hän tunsi itsensä kirkasälyiseksi, voimakkaaksi ja kykeneväksi itseänsä hilliten vastaanottamaan kaikki tapahtumat.