Tarvitsi vaan olla järkevä, kärsivällinen, uskollinen, ja hän saisi kreivittären takaisin jonakin kauniina päivänä.
Hän osasi odottaa. Rauhoittaakseen kreivitärtä, valloittaakseen hänet takaisin, hän käytti vuorostaan oveluutta, näennäisiin tunnonvaivoihin kätkettyjä hellyydenosoituksia, epäröivää huomaavaisuutta ja välinpitämätöntä käytöstä. Ollen varma tulevasta onnestaan hän pysyi tyynenä; mitäpä hänelle merkitsi, tapahtuiko se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin! Tunsipa hän vielä outoa ja erikoisen laatuista huvia siitä, ettei ollenkaan kiirehtinyt, että väijyi häntä, ja sanoi itseksensä: "Hän pelkää!" nähdessään hänen tulevan lapsensa kanssa.
Bertin tunsi, että heidän välillään kehittyi hiljalleen lähestyminen, ja että kreivittären katseihin ilmestyi jotakin vierasta, jotakin väkinäistä, tuskallisen suloista, tuota taistelevan sielun kehoitusta ja heikkenevän tahdon kutsua, joka näyttää sanovan: "Mutta valloita minut toki väkirynnäköllä!"
Jonkun ajan kuluttua kreivitär palasi yksin taiteilijan pidättyväisyydestä rauhoittuneena. Silloin tämä kohteli häntä ystävättärenä, toverina, puhui hänelle elämästään, suunnitelmistaan, taiteestaan, kuin veljelle.
Tämän avomielisyyden viehättämänä kreivitär otti ilolla vastaan neuvonantajattaren tehtävän; häntä mairitteli se, että Bertin näin asetti hänet erikoisasemaan muihin naisiin nähden, ja hän oli vakuutettuna siitä, että tämän taiteellinen kyky hienostuisi tässä läheisessä älyllisessä vuorovaikutuksessa. Mutta kyselemällä hänen mieltään ja osoittamalla hänelle kunnioitustaan taiteilija sai kreivittären siirtymään aivan luonnollisesti neuvonantajan tehtävästä innoittavan papittaren tehtävään. Kreivitär piti hauskana laajentaa näin vaikutustaan tähän etevään mieheen, ja hän suostui melkein siihen, että Bertin rakasti häntä taiteilijana, koska hän innoitti hänen teoksensa.
Eräänä iltana, pitkien keskustelujen jälkeen kuuluisien maalarien rakastajattarista kreivitär liukui hiljaa Bertinin syliin. Hän jäi siihen tällä kertaa koettamatta paeta ja vastasi toisen suudelmiin.
Silloin ei hänellä ollut enää mitään tunnonvaivoja, vaan epämääräinen lankeemuksentunne, ja vastataksensa järkensä moitteisiin hän uskoi, että se oli sallimus. Kun häntä veti Bertinin puoleen hänen sydämensä, joka oli neitsyellinen, ja sielunsa, joka oli tyhjä, ja kun hänen ruumiinsa valtasivat vähitellen voimakkaat hyväilyt, niin hän kiintyi tähän kohta niinkuin kiintyvät hellät naiset, jotka rakastavat ensimäisen kerran.
Taiteilijassa taas tapahtui kova, aistillinen ja runollinen lemmenpurkaus. Hänestä tuntui välistä, että hän oli lähtenyt lentoon jonakin päivänä, kädet ojennettuina, ja että hän oli voinut syleillä voimakkain käsivarsin tuota siivekästä ja suurenmoista unelmaa, joka aina väikkyy meidän toiveittemme yllä.
Hän oli saanut valmiiksi kreivittären muotokuvan, parhaimman varmaan maalauksistaan, sillä hän oli osannut nähdä ja kiinnittää kankaalla tuota jotakin sanoin ilmaisematonta, jota ei juuri koskaan maalari havaitse, tuota sielun heijastusta, mysteerioita ja ilmettä, joka värähtelee kasvoilla ja jota on vaikea siepata kiinni.
Sitten kului kuukausia ja sitten vuosia, jotka tuskin höllensivät sitä sidettä, joka yhdisti toisiinsa kreivitär de Guilleroyn ja maalari Olivier Bertinin. Taiteilijassa ei ollut enää tuota ensi aikojen hurmiota, vaan rauhallista, syvää rakkautta, jonkinlaista rakastavaa ystävyyttä, johon hän oli tottunut.