Kreivittäressä sitävastoin kasvoi lakkaamatta intohimoinen kiintyminen, sellaisten naisten sitkeä kiintymys, jotka antautuvat jollekin miehelle kokonaan ja ainaiseksi. Kunniallisina ja vilpittöminä aviorikoksessaan, niinkuin he olisivat voineet olla sitä avioliitossaankin, he pyhittäytyvät tälle ainoalle hellyydelle, josta mikään ei heitä vieroita. He eivät ainoastaan rakasta rakastajaansa, mutta he tahtovatkin rakastaa häntä, ja silmät yksinomaan häneen kiinnitettyinä askarruttaa heidän sydäntänsä siihen määrin tämän miehen ajatteleminen, ettei mitään vierasta enää voi päästä sinne. He ovat sitoneet elämänsä päättäväisesti, aivan niinkuin sidotaan kädet, ennenkuin hypätään korkealta sillalta veteen, kun osataan uida ja kun tahdotaan kuolla.
Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin kreivitär näin oli antautunut, hän tunsi itseänsä ahdistavan pelon Olivier Bertinin uskollisuudesta. Eihän mikään muu pidättänyt tätä kuin ainoastaan hänen miehen tahtonsa, hänen oikkunsa, hänen ohimenevä mieltymyksensä naiseen, jonka hän oli kohdannut eräänä päivänä, niinkuin hän oli jo kohdannut niitä niin useita toisia! Hän tunsi Bertinin niin vapaaksi ja niin helposti viekotelluksi, hänet, joka eli ilman velvollisuuksia, ilman tottumuksia ja turhia arkailuja, kuten kaikki miehet. Hän oli kaunis, kuuluisa, kaikkialle haluttu, hänellä oli hänen nopeasti heränneiden halujensa saavutettavissa kaikki hienoston naiset, joiden siveys on niin hauras, ja kaikki puolimaailman ja teatterinaiset, jotka tuhlaavat suosiotaan sellaisille miehille, kuin hän. Joku heistä voisi illallisen jälkeen seurata häntä ja miellyttää häntä, vallata hänet ja pitää hänet.
Hän eli siis alituisessa Bertinin menettämisen pelossa, vakoillen hänen käytöstään, hänen esiintymistään, joutuen aivan suunniltaan yhdestä sanasta ja tuskan valtaan heti, kun Bertin ihaili toista naista, kehui viehättäviä kasvoja tahi siroa vartaloa. Kaikki, mitä hän ei tietänyt taiteilijan elämästä, sai hänet vapisemaan ja kaikki mitä hän siitä tiesi, täytti hänet kauhulla. Joka kerran heidän tavatessaan toisensa kreivitär tuli aivan nerokkaaksi kuulustellessaan häntä hänen huomaamattaan, saadaksensa hänet lausumaan ajatuksensa näkemistään henkilöistä, taloista, joissa hän oli syönyt päivällistä, ja mitä vähäpätöisimmistä hänen mielensä vaikutelmista. Ja heti, kun hän luuli vainuavansa jonkun naisen mahdollista vaikutusta, hän vastusti sitä ihmeellisen suurella salakavaluudella ja lukemattomin keinoin.
Oi, usein hän arvasi edeltäpäin nuo lyhyet lemmenkuhertelut, joilla ei ole syvempää pohjaa, jotka kestävät silloin tällöin viikon tai pari jokaisen huomattavan taiteilijan elämässä.
Hän havaitsi niin sanoaksemme sisällisesti vaaran, ennenkuin hän edes oli saanut vihiäkään uuden tunteen heräämisestä Olivierissa. Hän havaitsi sen siitä juhlallisesta näöstä, jonka saavat sellaisen miehen silmät ja kasvot, jota ylenmäärin kiihoittaa lemmenhaave.
Silloin hän alkoi kärsiä; hän ei nukkunut, hänen uniansa häiritsivät kiduttavat epäilykset. Yllättääkseen Bertinin hän saapui usein hänen luokseen ilmoittamatta mitään tulostaan, teki hänelle kysymyksiä, jotka näyttivät lapsellisilta, tutkisteli hänen sydäntään ja kuunteli hänen ajatuksiaan koetellen, aivan niinkuin kuunnellaan saadaksensa selvää jossakin elävässä olennossa olevasta taudista. Ja hän itki heti kun oli yksin, vakuutettuna siitä, että jonakin päivänä taiteilija häneltä otettaisiin, että häneltä ryöstettäisiin tämä rakkaus, johon hän oli niin lujasti kiintynyt, koska hän oli siihen asettanut tahtonsa ja lemmenvoimansa mukana kaikki toiveensa ja kaikki unelmansa.
Kun hän sitten huomasi Bertinin taas palaavan luokseen näiden pikaisten loittonemisien jälkeen, tunsi hän myös, ottaessaan hänet takaisin ja omistaessaan hänet uudestaan, aivan kuin kadotetun ja uudestaan löydetyn esineen, hiljaista ja syvää onnea, joka joskus hänen kulkiessaan kirkon ohi, ajoi hänet sinne kiittämään Jumalaa.
Ajatusten alituinen kiinnittäminen siihen, että miellyttäisi Bertiniä enemmän kuin kukaan muu nainen, ja säilyttäisi hänet kaikkia muita vastaan, oli tehnyt hänen koko elämästään keskeytymättömän keimailun taistelun. Hän oli taistellut hänestä, hänen edessään lakkaamatta sulollaan, kauneudellaan, hienoudellaan. Hän tahtoi, että kaikkialla, missä taiteilija kuulisi puhuttavan hänestä, kehuttaisiin hänen viehätystään, aistikkuuttaan, henkevyyttään ja pukujaan. Hän tahtoi miellyttää toisia hänen tähtensä ja viehättää heitä, jotta Bertin olisi ylpeä ja mustasukkainen hänestä. Ja joka kerta kun hän arvasi hänen olevan mustasukkaisen, hän, annettuaan Bertinin hiukan kärsiä, järjesti tälle riemuvoiton, joka taas elvytti hänen rakkauttaan, kiihoittaen hänen turhamielisyyttään.
Sitten ymmärtäen, että mies voi aina tavata seuraelämässä naisen, jonka ruumiillinen viehätys olisi voimakkaampi, koska se oli uusi, turvautui hän kaikkiin keinoihin: hän imarteli ja hemmoitteli taiteilijaa.
Varovaisella ja jatkuvalla tavalla hän antoi ylistyksen virrata hänen ylitseen; hän tuuditteli taiteilijaa ihailullaan ja kietoi häntä kehumisillaan, niin että kaikkialla muualla hän löytäisi ystävyyttä ja vieläpä hellyyttä vähän joka olisi kylmempää ja epätäydellisempää, ja että, jos toiset myöskin rakastivat häntä, hän lopulta kuitenkin huomaisi, ettei kukaan ymmärtänyt häntä niinkuin kreivitär.