Hän näytti olevan sovelias kaikkeen, hän puhui kaikesta näennäisen asiantuntijan viehättävällä ja helppotajuisen selvällä tavalla, joka hankki hänelle suuren arvon ylhäisön naismaailmassa. Näille teki hän näet palveluksia kiertävänä tietovarastona. Hän tiesi todellakin paljon asioita olematta koskaan lukenut muita kuin välttämättömän tarpeellisia kirjoja; mutta hän oli mitä parhaimmissa väleissä viiden akatemian kanssa, kaikkien tiedemiesten, kaikkien kirjailijain ja erikoisoppineiden kanssa, joita hän kuunteli arvostellen. Hän osasi unhoittaa kohta liian teknilliset tahi hänen kertomuksilleen hyödyttömät selitykset, piti muistissaan sangen hyvin muut ja antoi siten näin kaikkialta haalituille tiedoilleen luontevan, selvän ja yksinkertaisen muodon, joka ne teki helposti ymmärrettäviksi kuin tieteelliset sadut. Hän vaikutti aivan kuin aatevarasto, kuin laaja liikehuoneusto, jossa ei tavata koskaan harvinaisia esineitä, mutta jossa sensijaan on kaikkia toisia kosolta, huokeahintaisia, kaikenlaatuisia, kaikkialta hankittuja, talousesineistä aina jokapäiväisiin kotilääketaidon työaseihin ja fysikan leikkikojeisiin saakka.
Maalarit, joiden kanssa hänen virkatoimensa saattoi hänet alituiseen tekemiseen, pilkkasivat ja pelkäsivät häntä. Hän teki heille muuten palveluksia, hankki heille taulujen ostajia, saattoi heidät suuren maailman yhteyteen. Hän esitti heitä mielellään, suojeli heitä, toimitti seurapiireihin, lyhyesti: näytti uhrautuvan salaperäiseen työhön saada sulattaa hienosto ja taitelijat toisiinsa. Hän piti kunnianansa taidemaailman läheistä tuntemista ja tuttavallista seurustelua ylhäisön piirissä, aamiaisia Walesin prinssin kanssa hänen käydessään Parisissa ja päivällisiä samana iltana Paul Adelmansin, Olivier Bertinin ja Amary Maldantin kanssa.
Bertin, joka piti de Musadieusta, koska tämä hänen mielestään oli lystikäs herra, sanoi usein hänestä: "Hän on Jules Vernen tietosanakirja, sidottuna aasinnahkaan."
Molemmat miehet puristivat toistensa kättä ja alkoivat puhua valtiollisesta tilanteesta, sotahuhuista, joita Musadieu piti huolestuttavina selvästi huomattavista syistä, jotka hän esitti varsin hyvin; hänen mielestään oli nimittäin Saksalla vaan hyötyä ranskalaisten kukistamisesta ja sen hetken jouduttamisesta, jota jo 18 vuotta herra Bismarck oli odottanut. Olivier Bertin sensijaan todisti kumoamattomin perustein, että nämät pelot olivat kuviteltuja, koska Saksa ei voinut olla niin mieletön, että se ryhtyisi tähän aina epävarmaan valloitusseikkailuun, eikä kansleri voinut olla kyllin typerä asettaakseen elämänsä viimeisinä päivinä yhdellä kertaa työnsä ja kunniansa vaaran alaisiksi.
Mutta herra de Musadieu näytti kuitenkin tietävän asioita, joita hän ei tahtonut sanoa. Hän oli muuten tavannut päivällä erään ministerin ja kohdannut edellisenä iltana Cannesta palaavan suuriruhtinas Vladimirin.
Taiteilija vastusti ja tyynesti ivaten kiisti niin sanottujen parhaiten tietävien henkilöiden pätevyyttä. Kaikkien näiden huhujen takana valmistettiin vain pörssitemppuja. Ainoastaan herra Bismarckilla voi tässä suhteessa olla varmasti määrätty mielipide.
Herra de Guilleroy astui huoneeseen, puristi innokkaasti käsiä pyytäen anteeksi mahtipontisin lausein sitä, että oli jättänyt heidät yksin. —
— Ja te, rakas edustaja, kysyi maalari, mitä ajattelette te sotahuhuista?
Herra de Guilleroy antautui heti innokkaasti keskusteluun. Hän tiesi niistä enemmän kuin kukaan muu, edustajakamarin jäsenenä, ja kuitenkaan hän ei ollut samaa mieltä kuin useimmat hänen tovereistaan. Ei, hän ei uskonut mahdolliseksi ristiriitaa lähimmässä tulevaisuudessa, jollei ehkä ranskalaisten räyhäävä riidanhalu ja niin sanotun isänmaallisen liigan kerskailut sitä synnytä. Ja hän piirsi herra Bismarckista suurisuuntaisen kuvan Saint-Simon'in tapaan. Tuota miestä ei tahdottu ymmärtää, koska aina edellytetään toisilla olevan sama ajattelutapa kuin itsellä on, ja koska luullaan heidän olevan valmiita tekemään sitä, mitä itse olisi tehnyt heidän sijassaan. Herra Bismarck ei ollut kavala ja petollinen diplomaatti, vaan suoramielinen, hiukan karkea, joka huusi aina totuutta, ilmoitti aina tarkoituksensa. "Tahdon rauhaa", sanoo hän. Oli totta, hän tahtoi rauhaa, ei muuta kuin rauhaa, ja kaikki todisti sitä silmiä häikäisevällä tavalla kokonaista kahdeksantoista vuotta, kaikki, aina asevarustuksiin saakka, aina liittoihin saakka, tuohon kansoihin rykelmään asti, jonka hän on koonnut meidän rajumielisyyttämme vastaan. Herra de Guilleroy lopetti matalalla äänellä vakuutettuna: "Bismarck on suuri mies, hyvin suuri mies, joka haluaa rauhaa, mutta joka uskoo, että se saavutetaan ainoastaan uhkauksin ja voimakeinoin. Lyhyesti sanottuna, hyvät herrat, hän on suuri barbaari."
— Se joka tahtoo loppua, tahtoo myöskin välikappaleita, vastasi herra de Musadieu. Minä myönnän teille mielelläni, että hän ihailee rauhaa, jos te vaan olette siinä kanssani samaa mieltä, että hän aina haluaa käydä sotaa saavuttaakseen sen. Se on muuten kiistämätön ja suunnaton totuus: tässä maailmassa käydään sotaa vain rauhan saavuttamiseksi!