— Hetkinen, lyhyt hetkinen vaan, pyysi kreivi, on pieni yllätys, hän tulee kohta.
Kun rouva de Guilleroy, oltuaan kuukauden naimisissa, oli ensi kerran esiintynyt ylhäisessä seurapiirissä, esitettiin hänet herttuatar de Mortemainille, joka kohta mieltyi häneen, otti hänet hyväksyen vastaan ja suojelukseensa.
Kaksikymmentä vuotta oli tämä ystävyys kestänyt koskaan rikkoutumatta, ja kun herttuatar sanoi "pienokaiseni," kuultiin vielä hänen äänessään tuon äkisti syntyneen ja yhä jatkuvan kiihkeän tunteen väräjäminen. Hänen luonaan olivat Bertin ja kreivitär ensi kerran tavanneet toisensa.
Musadieu oli lähestynyt, hän kysyi:
— Onko herttuatar ollut katsomassa "kohtuuttomien" näyttelyä?
— Ei, mikä se on?
— Ryhmä uusia taiteilijoita, hurmiotilassa olevia impressionisteja.
Niitä on kaksi erittäin taitavaa.
— Mahtava rouva mutisi halveksivasti:
— En pidä noiden herrojen pilasta.
Herttuatar oli mahtipontinen, kiivasluontoinen, joka ei hyväksynyt mitään muuta mielipidettä kuin omaansa, jonka hän perusti yksinomaan yhteiskunnallisen asemansa tietoisuuteen. Kun hän piti — koskaan oikeastaan tekemättä itsellensä asiaa selväksi — taiteilijoita ja oppineita älykkäinä päiväpalkkalaisina, joille Jumala oli antanut tehtäväksi ylhäisön huvittamisen tai palvelemisen, niin ei hän perustanut arvostelujaan mihinkään muuhun, kuin siihen harkitsemattomaan hämmästyksen tai huvin määrään, jonka hänelle tuotti jonkun esineen näkeminen, kirjan lukeminen, tai kertomus jostakin keksinnöstä.