Hän oli pitkäkasvuinen, roteva, painava, punainen, puhui äänekkäästi ja häntä pidettiin suuren maailman täydellisenä edustajana, koska ei mikään häntä saattanut hämille, koska hän uskalsi sanoa kaikki ja puolustaa koko maailmaa, valtaistuimilta syöstyjä ruhtinaita panemalla toimeen juhlia heidän kunniakseen, ja vieläpä Kaikkivaltiastakin lahjoillansa papistolle ja kirkolle.
Musadieu alkoi uudestaan:
— Onko herttuatar kuullut, että luultavasti on vangittu Marie
Lambourg'in murhaaja?
Herttuattaren mielenkiinto heräsi äkkiä ja hän vastasi:
— En ole kuullut, kertokaapas se minulle.
Ja Musadieu kertoi seikkaperäisesti. Hän oli pitkä, hyvin laiha, hän käytti valkeita liivejä, pieniä jalokiviä paidan-nappeina, hän puhui ilman eleitä, aina moitteettoman näköisenä, mikä teki hänelle mahdolliseksi sanoa hyvin uskallettuja asioita, joista puhuminen oli hänelle erikoista. Kun hän oli hyvin likinäköinen, niin tuntui siltä, ettei hän nenälaseistaan huolimatta koskaan nähnyt ketään, ja kun hän istuutui, olisi luullut koko hänen ruumiinsa luuston käyristyvän nojatuolin muodon mukaan. Hänen taipunut yläruumiinsa tuli aivan pieneksi, lyyhistyi kokoon aivan kuin hänen selkärankansa olisi ollut gummia; hänen toistensa yli ristiin heitetyt säärensä näyttivät kahdelta toisiinsa kietoutuneelta nauhalta ja hänen pitkistä käsivarsistaan, joita tuolin nojat kannattivat, riippuivat kalpeat, harvinaisen pitkiin sormiin päättyvät kädet. Hänen taiteellisesti värjätyt hiuksensa ja viiksensä, taitavasti joukkoon unhoitettuine valkeine kiharoineen olivat usein pilan esineenä.
Kun hän selitti herttuattarelle, että murhatun ilotytön jalokivet oli luultu murhaaja lahjoittanut toiselle yhtä kevytjalkaiselle oliolle, aukeni suuren salongin ovi uudestaan selkoselälleen, ja kaksi vaaleaveristä, kermanvärisiin pitsivaatteisiin puettua naista, jotka olivat toistensa näköisiä, niinkuin kaksi eri-ikäistä sisarta, toinen hiukan liian kypsä, toinen hiukan liian nuori, toinen hiukan liian täyteläinen, toinen hiukan liian solakka, lähestyi pitäen toisiaan vyötäröistä ja hymyili.
Huudettiin, taputettiin käsiä. Ei kukaan, paitsi Olivier Bertin tietänyt Antoinette de Guilleroyn paluusta, ja tytön ilmestyminen äitinsä rinnalla, joka vähän kauempaa näytti melkein yhtä viehkeältä ja vieläpä kauniimmalta, sillä vaikka hän oli liiaksi auennut kukka, hän ei ollut lakannut olemasta loistava, sensijaan kuin lapsi tuskin vielä puhjenneena vasta alkoi olla sievä, vaikutti, että heitä pidettiin viehättävinä molempia.
Ihastuneena huusi herttuatar paukutellen käsiään:
— Ah, Jumalani, kuinka sieviä ja hauskoja he ovat toistensa rinnalla. Katsokaa toki, herra de Musadieu, kuinka he ovat toistensa näköiset!