— Niin, minulla on uusi puku. Onko se mielestänne sievä?
— Ihastuttava, erittäin sopusointuinen. Ah, voidaanpa sanoa, että nykyään on vivahdusaistia.
Bertin kulki naisen ympäri, taputteli kangasta, muutteli sormiensa päillä poimujen järjestystä kuten ihminen ainakin, joka ymmärtää pukuasioita yhtä hyvin kuin ompelija, käytettyään koko elämänsä ajan, taiteilijan ajatuksensa ja atleetin lihaksensa kuvatakseen siveltimien hienolla sudilla vaihtelevia ja hienonhienoja muoteja, tuodakseen ilmi naisen suloa, joka on suljettu ja kätketty sametti- ja silkkivarustuksiin ja pitsien lumon alle.
Vihdoin hän selitti:
— Se on hyvin onnistunut. Se sopii teille erittäin mainiosti.
Nainen antoi ihailla itseään, tyytyväisenä siihen, että oli sievä ja miellytti taiteilijaa.
Ei kovin nuorena, mutta vielä kauniina, ei kovin pitkäkasvuisena, jotenkin rotevana, verevänä, kasvoissa tuo helakka väri, joka antaa neljänkymmenen vuotisen iholle kypsyyden vivahduksen, hän näytti olevan noita ruusuja, jotka puhkeavat puhkeamistaan uusiin kukkiin, kunnes liiaksi kukkineina surkastuvat yhdessä tunnissa.
Hän säilytti vaaleiden hiuksiensa alla noiden parisittarien pirteän ja nuorekkaan sulon, jotka eivät vanhene, joilla on itsessään hämmästyttävä elinvoima, tyhjentymätön vastustusvarasto, ja jotka kaksikymmentä vuotta pysyvät samanlaisina, hävittämättöminä ja voitonriemuisina, huolehtien ennen kaikkea ruumiistaan ja säästäen terveyttään.
Nainen kohotti harsoansa ja nurisi:
— No, eikö minua suudellakaan?