— Ei, on niin somaa olla laiha. Naiset, jotka pysyvät laihoina, eivät vanhene.
Tätä kohtaa vielä pohdittiin ja seura jakaantui kahtia. Kaikki kuitenkin olivat melkein yksimielisiä siitä, ettei hyvin lihava henkilö saanut liian nopeasti laihtua.
Tämä huomautus antoi aihetta luomaan yleiskatsauksen kaikkiin hienoston tunnettuihin naisiin ja uudestaan toteamaan heidän sulonsa, aistikkuutensa ja kauneutensa. Musadieu piti vaaleaveristä markiisitar de Lochristia verrattoman viehättävänä, sen sijaan että Bertin asetti etusijan rouva Mandelièren, tummaverisen, matalaotsaisen, mustasilmäisen, jolla oli tosin hiukan liian suuri suu, mutta siinä loistivat kiiltävät hampaat.
Bertin oli istuutunut nuoren tytön viereen, ja yhtäkkiä kääntyi hän hänen puoleensa ja virkkoi:
— Kuulehan, Nanette. Kaikki, mitä nyt sanomme, sinä saat kuulla toistettavan ainakin kerran viikossa, kunnes tulet vanhaksi. Viikossa sinä opit ulkoa kaikki, mitä hienossa maailmassa ajatellaan politiikasta, naisista, teatterikappaleista ja muusta. Sinun ei tarvitse muuta kuin aika-ajoittain vaihtaa henkilöiden ja asioiden nimiä. Kun sinä olet kuullut meidän kaikkien esittävän ja puolustavan mielipiteitämme, niin sinä sitten rauhallisesti valitset niiden joukosta, joita pitää ihmisellä olla, omasi, ja sitten sinun ei enää ollenkaan tarvitse ajatella mitään koskaan; sinun ei tarvitse muuta kuin levätä.
Neitonen kohotti vastaamatta mitään taiteilijaan veitikkamaisen katseensa, jossa välkähti nuori, vilkas, hillitty äly, mikä oli valmiina lähtemään liikkeelle.
Mutta herttuatar ja Musadieu, jotka leikkivät aatteilla niinkuin palloilla, tarkoin kiinnittämättä koskaan huomiota siihen, että he käyttelivät aina samoja, vastustivat tätä Bertinin lausuntoa ihmisajatuksen ja toiminnan nimessä.
Silloin Bertin koetti todistaa kuinka hienon maailman ihmisten äly, vieläpä oppineimpienkin, oli mitätön, kuinka sillä ei ollut virikettä, ei oikeata sisältöä, kuinka heidän mielipiteensä olivat heikosti perusteltuja, heidän mielenkiintonsa henkisiin asioihin heikko ja välinpitämätön, heidän käsityksensä epävakava ja hapuileva.
Hänet valtasi taas kerran muudan noita puoleksi todellisia, puoleksi teennäisiä närkästyksen puuskia, joita herättää aluksi kaunopuheliaisuudellaan loistamisen halu, ja joita sitte yhtäkkiä kiihoittaa selvä arvostelukyky, joka tavallisesti on hyväntahtoisuuden himmentämä. Hän osoitti kuinka ihmiset, joiden ainoa tehtävä elämässä on vierailujen tekeminen ja päivällisilläkäynti, huomaavat vastustamattoman kohtalon määräyksestä tulevansa huikentelevaisiksi ja herttaisiksi, mutta jokapäiväisiksi olennoiksi, joita epämääräisesti liikuttelevat pintapuoliset huolet, mielipiteet ja halut.
Hän näytti, ettei mikään heissä ollut syvää, innokasta, vilpitöntä, että kun heidän älyllinen kehityksensä ei ollut suuren suuri ja heidän oppinsa pelkkää kiiltoa, he pysyivät lopultakin puunukkeina, jotka olemuksellaan ja eleillään herättävät erehdyttävän käsityksen valio-olennoista, joita he eivät kuitenkaan ole. Hän todisti, että kun heidän vaistojensa hauraat juuret olivat kasvaneet sovinnaisuuden maaperässä, eikä todellisuudessa, niin he eivät rakasta todellisesti mitään, vieläpä heidän ylellinen elämänsäkin on heidän turhamielisyytensä ja heidän ruumiinsa hienostuneiden vaatimuksien tyydyttämistä, koska ateriatkin, joita heidän luonaan syödään ja viinit, joita juodaan, ovat huonoja, mutta kalliisti maksettuja.