— He elävät, sanoi hän, syrjässä kaikesta, koskaan näkemättä mitään ja syventymättä mihinkään; syrjässä tieteestä, josta he eivät välitä; syrjässä luonnosta, jota he eivät osaa katsella; syrjässä onnesta, sillä he eivät kykene hehkuvasti nauttimaan mistään; syrjässä maailman ja taiteen kauneudesta, josta he puhuvat, olematta koskaan päässeet selville siitä ja vieläpä uskomattakin siihen, sillä he eivät tunne hurmiota nauttiessaan elämän ja älyn riemuista. He eivät pysty kiintymään mihinkään niin, että rakastaisivat sitä yksinomaan, eivät innostumaan mihinkään siihen määrään asti, että haltioituisivat sen käsittämisen onnesta.
Parooni de Corbelle luuli pitävänsä ryhtyä puolustamaan hienoa seurapiiriä.
Hän teki tämän kestämättömin ja heikoin perustein, perustein, jotka sulavat järjen edessä kuin lumi tulessa ja joita ei voi käsittää, typerin ja riemuvoittoisin perustein, samanlaisin kuin maapappi, joka todistaa Jumalan olemassaoloa. Hän vertasi lopuksi hienoston ihmisiä kilpajuoksijoihin, jotka eivät kelpaa mihinkään itse asiassa, mutta jotka kuitenkin ovat hevosrodun kunniana.
Bertin, joka oli hämillään tämän uuden vastustajan esiintymisestä, pysyi hetkisen hiljaa halveksivan kohteliaan näköisenä, mutta äkkiä kun paroonin tyhmyys häntä kiihoitti, hän keskeytti taitavasti tämän puheen ja kuvasi hienon herrasmiehen elämän aamusta iltaan saakka jättämättä mitään mainitsematta.
Nämä hienostikootut yksityisseikat piirsivät hänestä vastustamattoman huvittavan kuvan. Nähtiin, kuinka herran aamulla puki hänen kamaripalvelijansa, kuinka hän ensin lausui parturille, joka tuli hänen partaansa ajamaan, muutamia yleisiä mietteitä, kuinka hän sitten aamukävelynsä aikana tiedusteli tallirengeiltä hevosten terveyttä, kuinka hän kuljeskeli Bois de Boulognen käytävillä ainoana huolenaan tervehtiminen ja tervehdyksien vastaanotto, kuinka hän söi aamiaista vaimoansa vastapäätä, läksi hänen kanssaan vaunuissa ajelemaan, eikä puhunut hänelle muuta kuin vain luetteli aamulla näkemiensä henkilöiden nimet, kuinka hän sitte kuljeskeli iltaan saakka salongista salonkiin vilkastuttamassa älyänsä samanlaisten henkilöiden kanssa seurustelemalla, kuinka vihdoin söi päivällistä jonkun ruhtinaan luona, jossa keskusteltiin Europan tilanteesta, lopettaakseen sitten iltansa tanssipaikassa, oopperassa, jossa hänen arkoja elostelijavaatimuksiansa viattomasti tyydytti paikka, joka näennäisesti on huono.
Kuvaus oli niin tarkka, ilman että sen iva loukkasi ketään, että yleinen nauru pöydän ympärillä siirtyi suusta suuhun.
Herttuattaren, — jolla lihavana henkilönä oli vaikea pidättää iloisuuttaan, — rinnassa nähtiin pieniä hillittyjä nytkähdyksiä. Hän sanoi vihdoin:
— No, tosiaankin, se on liian hassua, te saatte minut ihan kuolemaan naurusta.
Mutta Bertin vastasi hyvin kiihtyneenä:
— Oi, rouva, hienossa maailmassa ei kuolla naurusta. Tuskin nauretaan. Suvaitaan tahdikkuudesta olla olevinaan huvitettu ja nauravinaan. Jäljitellään kyllin hyvin kasvojen iloista ilmettä, mutta iloa ei oikein ilmaista. Menkää kansanteattereihin, siellä te näette naurettavan. Menkää huvittelevien porvarien luo, siellä näette naurettavan tukehduksiin saakka. Menkää sotilaskasarmeihin, niin näette miesten läkähtyvän naurusta, silmät täynnä kyyneleitä, kiemurtelevan vuoteella jonkun velikullan kujeita katsellessaan. Mutta salongeissa ei naureta. Minä sanon teille, että ollaan vaan tekevinään kaikkea, vieläpä ollaan nauravinaankin.